Uskovien yhteys

[lonelyrider]

Tuosta vääränlaisesta yleistämisestä. Koen niin, että jokaisenhan tulee sydämensä asioista tietenkin tehdä itse tiliä Jumalalle... mutta jos kohtaamme ihmisen joka on kokenut pettymyksiä, niin mielestäni meidän tulisi ymmärtää että ihminen voi pettymyksiensä ja rikkonaisuuksiensa kautta tuoda esiin yleistyksiä ja syytöksiäkin. Uskovilla tulisi olla uskonkilpi varustettuna niin ettei syytökset edes kohdistu meihin, vaan saamme nähdä lähimmäisen todellisen luonteen ja auttaa apua tarvitsevia.

Meidät on lähetetty palvelemaan toinen toisiamme. Kuormien kantaminen on myös sitä, että osaa nähdä apua tarvitsevat. "Mitä hyötyä siitä meille on jos olemme vain niille ystäviä, jotka ovat meille ystävällisiä". Eikö meidän tule lähestyä juuri niitä jotka todella tarvitsevat apua, ei niitä jotka ovat terveitä eivätkä auttajaa tarvitse. Meissähän asuu Kristus Henkensä kautta ja meidän tulee palvella Herraa ja olla lähimmäisten kohtaajia. Sisaria ja veljiäkään ei tule jättää heitteille, vaan heitä tulisi opastaa kohti aikuisuutta ja tervettä uskonelämää. Tänä päivänä on vikana se, että kyllä halutaan kylvää, mutta sato jätetään oman onnensa nojaan ja koetaan että voidaan jättää opettamatta tai pitämättä huolta siitä mitä ruokaa kukin uskova saa. Ei välitetä siitä, mistä lähteestä kukin ruokansa saa, koska asiahan ei meille enää mielestämme kuulu enää, mutta mielestäni Jumala on antanut seurakunnissa myös kaitsijan tehtävät, joissa tulisi pitää laumasta huolta. Jeesus antoi Pietarille tehtävän kaitsea myös lampaita, lampaita ei jätetä susien armoille.

Uskoa ei pantata meille itsellemme, vaan meidät on lähetetty nimenomaan palvelemaan kukin niillä lahjoilla, mitkä meille on suotu. Tietenkin me olemme ihmisinä erillaisia ja näin kohtaamiset voivat olla erillaiset ja uskovinakin toimimme usein vajavaisesti kuitenkin.

[Lemmikki]

Tulin vain kertomaan, että tein parannusta eräästä omasta synnistäni ja nyt elämä näyttää taas valoisammalta.

Toivotan hyvää jatkoa koko foorumille ja oman nikkini saa poistaa jos siltä tuntuu. Itse aion vähentää netissä istumistani.

kiitos ja siunausta

[Herman]

Minä sanon teille: samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. (Luuk.15:7)

Siunausta ja iloa elämääsi Lemmikki!

[Puolesta]

Luin mielenkiinnolla tätä keskustelua. Ihminen odottaa toisilta lämpöä. Sitä, että joku haluaa ymmärtää ja rakastaa. Kenenkään suitsevaa kynttilänsydäntä ei saa kukaan sammuttaa. Meillä on pieni liekki sisällämme, joka sammuu helposti. Opetellaan veljet ja siskot lempeyttä, armahtavaisuutta ja kärsivällisyyttä. Koetetaan nähdä se lepattava liekki, joka kovasta sanasta sammuu tai sitten se kätketään syvälle sydämen sopukoihin, joista sitä on aina vaikeampi ja vaikeampi tuoda esiin. Se on hienoa, kun joku tuo esiin tämän sisäisen rakkautta kohti lepattavan liekin.

[Puolesta]

Ihminen ei odota toiselta oikeata vastausta elämänsä kysymyksiin. Ihminen odottaa myötäelämistä. Kykyä kuulla, lohduttaa ja lupaa olla vajavainen. Luottamus ja yhteys paljolti syntyy juuri tästä.

[Herman]

Puolesta, mielestäni tiivistit jotain todella olennaista viimeisimmässä viestissäsi. Tuo on vaikea läksy oppia, mutta todella tarpeellinen meille jokaiselle ja tavoittelemisen arvoinen. Minulla on "tosielämässä" ongelmana, että liian helposti alan antamaan ihmisille pelkkiä kovia vastauksia, vaikka itsekin tiedostan asian. Nettikeskusteluissa on helpompaa kun vastaamisessa on pidempi harkinta-aika. Herra lisätköön kärsivällisyyttä ja Kristuksen mieltä kaikessa kanssakäymisessä...

[Puolesta]

Ihminen, joka kertoo tunteistaan osoittaa luottavansa toisiin ihmisiin. Olemmeko me tuon luottamuksen arvoisia? Annammeko tilaa sydämessämme ilman vaatimuksia? Kun on näin auki on haavoittuvainen, joten itsensä avaaminen on luottamuksen osoitusta. Kiitos siitä! Kasvamisessa ja kehittymisessä tällainen luottamuksen osoitus on välttämätöntä. Joka ei itseänsä avaa ei voi muuttua sillä hän on lukossa.

[lonelyrider]

Itse ennen koin tarvetta löytää uskovista juuri sitä Jumalan rakkautta ja armahtavaisuutta. Usein kovin vajavaista meissä uskovissa se rakkauden ja myötäelämisen taitokin on. Näin myös on itsessäni, vaikka sitä muilta olisin voinut odottaa, usein odotamme jotain muilta, mitä emme itsekään kykene antamaan.

Etsimme usein juuri uskovista sitä yhteyttä Jumalaan ja Hänen rakkauttaan. Toisaalta se johtaa vääjäämättä pettymyksiin, koska ei edes Jumalan yhteydessä elävä, voi antaa sitä, mitä ihminen todella kaipaa, se tulee löytää ihan itse.

Jos heijastamme uskovien käyttäytymistä itseemme, se johtaa helposti vääränlaiseen syyllisyyteen ja tunne-elämän horjahteluihin, emme osaa olla kovin tukevasti sillä Kristuskalliolla, koska sorrumme sanoista ja teoista, joita kohti meitä ammutaan palavin nuolin, silloin se asumus on heppoisesti rakennettu, eikä todellisuudessa lepää kallion varassa, jossa se olisi myrskyiltä ja tuulilta suojassa.

Jokaisella meillä on omat kipumme, rikkonaisuutemme, joihin tarvitsemme parantajaa. Minulle ainakin henkilökohtaisesti sillä on ollut merkitystä, että olen oppinut luottamaan Jumalan rakkauteen ja armoon, anteeksiantoon. Vain Jumala näkee sen mitä kukin on, ei toinen uskova näe ja ymmärrä todellisuudessa.

Silloin kuin olin pahiten rikki ja apua tarvitseva, minun keinoni hakea rakkautta oli hyökätä, todellisuudessa halusin että minut huomataan ja että minua ymmärrettäisiin, hyökkäys johti usein siihen että toinen vastasi hyökkäyksellä. Joskus voi olla niinkin, että se "pureva koira", on niin rikkirevitty, ettei se osaa enää muuta ja tarvitsisi "silitystä ja hoivaa", ei toista "purevaa koiraa".

[Puolesta]

Kun meillä on kyky odottaa itsellemme oikeata kohtelua. Sen vastapainona Jumala kysyy meiltä annatko itse rakkautta pyyteettömästi? Onko itselläsi se rakkaus, jota toisilta odotat? Lopulta se kääntyy siihen, että alkaa itse ymmärtää, että en kykene rakastamaan. Tärkeää on ymmärtää, että sellainen rakkauden kaipuu ei ole väärin. Se on oikein näkemistä ja oikein kokemista. Lopulta kuitenkin olemme kaikki samalla linjalla. Kaikki olemme rakkaudettomia. Ainoastaan Jumala voi henkensä kautta vaikuttaa meissä ihmeen. Jumala voi antaa meillä rakkautta. Siitä ei koskaan silti tule omaa rakkauttamme, vaan se on Kristuksen rakkautta, jonka hän antaa meille lainaksi. Siinä hetkessä, kun pidämme sitä omana rakkautenamme me taas olemme ottaneet Herran kunnian itsellemme. Toisena hetkenä Jumalan henki antaa meille Kristuksen rakkautta ja toisena hetkenä me taas olemme rakkaudettomia. Näin me tällaisina vajavaisina vaellamme.

[Puolesta]

Mitä enempi me näemme omasta rakkaudettomuudestamme, sitä enempi alamme kestämään toisten rakkaudettomuutta. Emme enää odota toisilta tekoja.