Apostolisuus näytteli käsittääkseni hirveän suurta roolia - jos teoksen ei voitu osoittaa olevan apostolin kynästä, se pantiin sivuun.
https://en.wikipedia.org/wiki/Developme ... 0.93325.29 Tuon linkin takaa löytyy kirkkoisiltä peräisin olevia kaanon listoja. Niistä voi nähdä suhteellisen hyvin sen, että kaanonin ytimestä ei ollut epäilystäkään. Jotkut teokset aiheuttivat kuitenkin päänvaivaa. Näitä olivat esim. ilmestyskirja, 2. Pietarin kirje ja heprealaiskirje.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Uuden_testamentin_kaanon:
Varhaiset kristityt pitivät juutalaisten pyhiä kirjoituksia ohjeellisina. Kristityt käyttivät erityisesti heprealaisen Raamatun, Tanakin, kreikankielistä käännöstä Septuagintaa. Se kulki yksinkertaisesti nimellä ”kirjoitukset” (kreikaksi grammata) eli Raamattu[2]. Vähitellen Tanakin rinnalle syntyi kristittyjen laatimia kirjoja. Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakin tuolloin ei ollut yksimielisyyttä mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.[3]
Varhaisissa seurakunnissa luettiin Tanakin – tai hieman laajemman Septuagintan – ohella myös tunnettujen kristittyjen opettajien kirjeitä ja kirjoja. Varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen liike ja eri tulkintojen kannattajien välillä oli ristiriitoja.[3] Vasta toisella vuosisadalla kirkon linja haluttiin yhtenäistää ja tähän antoi lisäpontta erityisesti ”harhaopettaja” Markion[2].
Toinen ja kolmas vuosisata olivat keskeisiä ajankohtia, kun määriteltiin Uuden testamentin kaanon eli ohjeellisen tekstikokoelman rajat. Näiltä vuosisadoilta tietoa on niukasti ja hajanaisesti. Sen sijaan neljänneltä vuosisadalta löytyy kanonisointiin liittyvää pohdintaa merkittävästi. Kaanonin rajoista kirjoiteltiin kristittyjen parissa, ja se oli puheenaihe neljännen sekä viiden vuosisadan eri kirkolliskokouksissa.[4]
Nykyajan tutkijat eivät tunne koko tapahtumasarjaa tarkasti, mutta lopputuloksena valittiin 27 kirjaa. Tiettyjen kirjojen valinnoilla Uuteen testamenttiin oli todennäköisesti neljä syytä.[3]
Apostoleihin tavalla tai toisella liittyvä kirjallisuus.Kirjat olivat ainakin nimellisesti apostoleiden tai heidän työtovereidensa laatimia.
Varhaiskristillisiin keskuksiin, kuten Rooma tai Efesos, viittaavaa kirjallisuutta suosittiin.
Levinneisyys eri seurakuntiin.
Oikeaoppisuus eli ”katolisuus”.
Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti Uusi testamentti -tekstikokoelma oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Pyhä Athanasios, Aleksandrian piispa, kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.[3]
Tämän jälkeenkään ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia.[3] Läntisen kirkon vastuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi[5][6][4].
Vaikka kaanonin vakiintuminen tuotti jonkin verran päänvaivaa, voimme sanoa suurella varmuudella seuraavat asita:
-Neljä evankeliumia (ja apostolien teot) olivat selvästi yleisesti hyväksyttyjä. Näiden evankeliumien rinnalle ei ollut yhtään vakavasti otettavaa ehdokasta, joka olisi yleisesti hyväksytty ja laajalti tunnettu. Synoptiset evankeliumit ovat kristinuskon kiistaton ydin, ja kaikki niiden kanssa ristiriidassa oleva Jeesus-materiaali on vailla uskottavuutta. Jos tahtoo ottaa rinnalle jonkun gnostilaisen evankeliumin, on samalla hylättävä vanhan testamentin monoteismi, ja
astuttava kristinuskon ulkopuolelle.-Paavalin kirjeet tunnettiin yleisesti ja hyväksyttiin puhdasoppisina. Jokin yksittäinen kirje saattoi olla tuntematon tietyillä maantieteellisillä alueilla, mutta se ei loppujen lopuksi ole mikään ongelma.
-Jos katsoo kaikkia niitä kaanon-listoja, joita kirkon piirissä myöhemmin laadittiin, ei niistä löydy kuin muutama teos, joita voisi pitää vakavasti otettavana ehdokkaana mukaan nykyiseen uuteen testamenttiin. Kaikkein vahvimpia ehdokkaita olisivat todennäköisesti joko Hermaan paimen tai Didakhe. On kuitenkin muistettava että jotkut kristityt vastustivat näiden laskemista kaanoniin. Siinäkin tapauksessa että tällaiset rajatapaukset hyväksyttäisiin, ne eivät olennaisesti muuta kristinuskoa toisenlaisekis.
- Kysymys VT:n kaanonista ei sekään lopulta ole kovin hankala. On tosiasia että varhaisen kirkon VT oli septuaginta, jossa VT:n "deuterokanoniset" kirjat olivat mukana, ja moni selvästi piti niitä pyhiin kirjoituksiin kuuluvina. Loppujen lopuksi ne eivät muuta mitään, vaikka ne hyväksyttäisiinkin mukaan vanhaan testamenttiin.