Sävyisyys

[iinuliinu]

Iinuliinu kysyi 'Osaisiko joku kertoa oikeasta suhtautumistavasta sisäisiin haavoihin'

En tiedä osaanko, mutta olen näitä asioita paljon kelaillut ja ehkä jotain viisasta sanottavaa löytyy

Jos haava oireilee, tarvitsee se parantumista. Monasti menneet traumat ja haavat ovat jääneet silloin käsittelemättä, ja ne ovat jääneet sisälle piiloon, niin kuin vuosirenkaat puun kuoren sisällä. Ne ovat olemassa ja vaikuttavat elämään, vaikka niitä ei ajattelisi, tai ymmärtäisi. Siksi ne pitää jollaintavalla käsitellä, Jumalan pitää ne saada parantaa. Monasti anteeksi antamattomuus menneisyydessä on ollut syynä siihen, että haavat ovat jääneet vaikuttamaan. Todellien anteeksi antaminen on tärkein osa traumojen käsittelemistä ja haavojen parantumista. Pelkkä puhuminen ei hyödytä jos ei se johda anteeksi antamiseen Jumalan avulla, 'ristin juurella'.

Mutta parantuminen ei yleensä tapahdu siinä yhdessä hetkessä, vaan ottaa aikansa. Siinä tärkeää on, tiedostaa ne haavat ja olla 'valveilla' kun huomaa niiden oireilevan elämän tilanteisssa. Ainakin jos toinen ihminen on luotettava, voi avoimesti kertoa mistä on kysymys. Esimerkiksi puolisolle voi kertoa tilanteessa, että nyt sinä osuit tällaiseen haavaan joka minulla on menneisyydestä. Tällä tavalla käytösmallit muuttuvat ja haavojen vaikutus pikkuhiljaa vähenee.

Siinäpä joitain kelailuja asian tiimoilta, toivottavasti oli edes oikean suuntaista

Kiitos joo olen itsekin tiedostanut että anteeksiantaminen on ensimmäinen pointti paranemisen alkamiseen.
Tuo paraneminen tietysti kestää aikansa ja se että oppii luottamaan. Niin toit tuon puhumisen, sehän se vaikeaa ehkä onkin kun ajattelee
että loukkaan puolisoa sanomalla sen, koska olen sitä yrittänyt ja se on suututtanut hänet. Mutta muuten kyllä hyvä idea.
Ehken omassa tapauksessa täytyy luottaa Herran johdatukseen, hiljaa hyvä tulee..itse sitä on joskus vain niin kärsimätön itsensä suhteen

[Mallu]

Mulla ainakin on edelleen sellaista väärääkin syyllisyyttä ja häpeää,joka juontaa lapsuudesta.Jos mulle teki joku kavereista jotain pahaa ja halusi äitille siitä sanoa,niin usein ja melkeinpä joka kerta sain vastaukseksi, että anna olla, sinä oletkin se huonompi, ne toiset on parempia jne.Tätä kun jatkuu koko lapsuus- ja nuoruusajan ,niin oppi olemaankin syyllinen valmiiksi, jos joku muu oli tehnyt jotain ja uskomaan, että no minähän olenkin se huonompi osainen.Mutta ymmärrän täysin, miksi äiti ei jaksanut puolustaa,ei ollut äitilläkään kaiken sen taakan kanssa helppoa.Tuosta anteeksi antamattomuudesta,että nämä kaikki oon pystynyt antamaan anteeksi äitille, koska ymmärrän täysin missä tilanteessa äiti oli.Mutta kaikki vääryys, mitä on saanut ihmisiltä osakseen, niin ei vain osannut koskaan missään tilanteessa puolustaa itseään, eikä asettaa rajoja.Nyt aikuisena vasta on oppinut sanomaan ei ja sanomaan myös omia mielipiteitään.Asettamaan rajoja ja jopa ymmärtämään, että ei aina joku muu ole automaattisesti oikeassa,minullakin on oikeus tunteisiini,mielipiteisiini ja oikeus olla oikeassa.Mutta sitä sävyisyyttä,että osaisi sanoa asiat sävyisästi niin opettelua on.Mutta sekin, että vaikka joskus kiukustut, niin ei se ole väärin,siinähän vain ilmaisee tunteensa,eihän tunteet valehtele.Mutta uskovana siihen tilaan ei tietenkään saisi jäädä.Pitäisi ymmärtää että asiat riitelee ja ihmisillä on niistä eri näkemys.Tätä taustaa vastaan olen kärkäs puolustamaan lapsiani,jos koen että he kokevat vääryyttä.En halua että lapset käyvät saman tien, jonka itse olen käynyt,se tie jossa haavat ja lukot ovat vieläkin aikuis iässä.Tietenkin haluan sitä teroittaa lapsilleni,että heillä itselläänkin on oma vastuu,omalla käytöksellä ja sanoilla.Ihmiset ovat niin erilaisia luonteeltaan ja on totta että myös ympäristöllä on vaikutusta millaiseksi luonteemme kehittyy.Mun lapsuusajan ympäristö on muovannut ainakin minua. Tuo jäi myös mietityttämään,että jos katselee taakseen,niin suolapatsaaksiko sitä ihminen muuttuu? Ehkä sen verran voi vilkuilla taakseen,että ymmärtää mikä on se lapsuusajan kokemus ja kipu,joka nyt tässä tilanteessa nostaa päätää.Tuotakin olen miettinyt,että kuinka kauan niitä täytyy ja jaksaa kantaa rukouksin Herralle,pitäisikö niistä jutella jonkun luotettavan henkilön kanssa.Entä jos epäilee,että lapselle on jo kylvetty jokin haava tai lukko,siinäpä tairvitsee taidollisuutta ja viisautta kuinka sitä purkaa ja alkaa hoitaa? Pitäisikö se jättää Jumalalle rukouksin,eikä alkaa itse sitä päröttää? Ei ole kykyä eikä viisautta toimia vaikka on jonkin verran ymmärrystä ja aavistusta asioista.No olipas niin itsekeskeistä juttua,mutta kiiruussa yritin jotain saada sanotuksi,työt kutsuu.Siunausta päiväänne

[Mallu]

Laitan tänne vieltä tällaisen ajatuksen,joka mua puhutteli yks päivä, joku oli sen jakanut facebookissa.

On mahdotonta sanoa,mikä on kenellekkin sopivasti.
Se mikä on toiselle vähän,voikin toiselle olla liikaa.
Jaksamme eri asioita ja eri määrän.
Voimat riippuvat niin monesta tekijästä.
Toiselle sama asia on alku,toiselle viimeinen pisara,jonka myötä malja läikkyi yli.
Näinkö vähästä,ajattelee joku.
Mutta mistä hän tietää,miten paljon maljassa jo oli.

-Elämän pisaroita-

[systeri]

Joo mulle tulee usein mieleen muistellessani vanhoja se Lootin vaimo joka katsoi taakseen niin muuttui suolapatsaaksi.Ja siitä taas tulee mieleen se kun Jeesus sanoi että ei kukaan joka laskee kätensä auraan ja katsoo taakseen ole sovelias valtakuntaani...ja siitä taas tulee mieleen Jesajan kirjan
Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.

Jumalan valtakuntahan löytyy etsimällä ja siinä luvataan kaikki mitä me tarvitaan ja silloin joutuu luopuakkin monista asioista...mietiskelyä...??

Mutta sitä en tiedä soveltuuko se näihin ollenkaan?? Toisaalta tarviiko vanhoissa asioissa rypeä jos kerran Jeesus on luvannu johdattaa meidät pois vanhasta elämästä Uuteen elämään.Siinä tavallaan ruokkii vaan sitä ongelmaa...taas kun tajuais että Jeesuksen nimessä ja voittosaatossa vaan kiitoksen kans eteenpäin

[systeri]

Mulla ainakin on edelleen sellaista väärääkin syyllisyyttä ja häpeää,joka juontaa lapsuudesta.Jos mulle teki joku kavereista jotain pahaa ja halusi äitille siitä sanoa,niin usein ja melkeinpä joka kerta sain vastaukseksi, että anna olla, sinä oletkin se huonompi, ne toiset on parempia jne.Tätä kun jatkuu koko lapsuus- ja nuoruusajan ,niin oppi olemaankin syyllinen valmiiksi, jos joku muu oli tehnyt jotain ja uskomaan, että no minähän olenkin se huonompi osainen.Mutta ymmärrän täysin, miksi äiti ei jaksanut puolustaa,ei ollut äitilläkään kaiken sen taakan kanssa helppoa.Tuosta anteeksi antamattomuudesta,että nämä kaikki oon pystynyt antamaan anteeksi äitille, koska ymmärrän täysin missä tilanteessa äiti oli.Mutta kaikki vääryys, mitä on saanut ihmisiltä osakseen, niin ei vain osannut koskaan missään tilanteessa puolustaa itseään, eikä asettaa rajoja.Nyt aikuisena vasta on oppinut sanomaan ei ja sanomaan myös omia mielipiteitään.Asettamaan rajoja ja jopa ymmärtämään, että ei aina joku muu ole automaattisesti oikeassa,minullakin on oikeus tunteisiini,mielipiteisiini ja oikeus olla oikeassa.Mutta sitä sävyisyyttä,että osaisi sanoa asiat sävyisästi niin opettelua on.Mutta sekin, että vaikka joskus kiukustut, niin ei se ole väärin,siinähän vain ilmaisee tunteensa,eihän tunteet valehtele.Mutta uskovana siihen tilaan ei tietenkään saisi jäädä.Pitäisi ymmärtää että asiat riitelee ja ihmisillä on niistä eri näkemys.Tätä taustaa vastaan olen kärkäs puolustamaan lapsiani,jos koen että he kokevat vääryyttä.En halua että lapset käyvät saman tien, jonka itse olen käynyt,se tie jossa haavat ja lukot ovat vieläkin aikuis iässä.Tietenkin haluan sitä teroittaa lapsilleni,että heillä itselläänkin on oma vastuu,omalla käytöksellä ja sanoilla.Ihmiset ovat niin erilaisia luonteeltaan ja on totta että myös ympäristöllä on vaikutusta millaiseksi luonteemme kehittyy.Mun lapsuusajan ympäristö on muovannut ainakin minua. Tuo jäi myös mietityttämään,että jos katselee taakseen,niin suolapatsaaksiko sitä ihminen muuttuu? Ehkä sen verran voi vilkuilla taakseen,että ymmärtää mikä on se lapsuusajan kokemus ja kipu,joka nyt tässä tilanteessa nostaa päätää.Tuotakin olen miettinyt,että kuinka kauan niitä täytyy ja jaksaa kantaa rukouksin Herralle,pitäisikö niistä jutella jonkun luotettavan henkilön kanssa.Entä jos epäilee,että lapselle on jo kylvetty jokin haava tai lukko,siinäpä tairvitsee taidollisuutta ja viisautta kuinka sitä purkaa ja alkaa hoitaa? Pitäisikö se jättää Jumalalle rukouksin,eikä alkaa itse sitä päröttää? Ei ole kykyä eikä viisautta toimia vaikka on jonkin verran ymmärrystä ja aavistusta asioista.No olipas niin itsekeskeistä juttua,mutta kiiruussa yritin jotain saada sanotuksi,työt kutsuu.Siunausta päiväänne

Mä jäin miettimään tätä Mallun kirjoitusta Sanoit että sulla on oikeus tunteisiin...mitä tunteita tällä tarkoitat? Ja sanoit että tunteet ei valehtele...mä kysyn onko totta että tunteet eivät koskaan valehtele?? Me voitais keskustella nää livenäkin mutta koska ne on tänne laitettu niin keskustellaan täällä.Ehkä näistä voi olla apua jollekulle jolla on samanlaisia kokemuksia ja toivotaan että saatais apua oikein Isän rakastavalta sydämeltä.

[Mallu]

Siis ihan vain sitä tarkoitin, että jos tunnet kiukkua,niin saat olla kiukustunut,ei tarvitse puristaa jotain toista tunnetta.Jos olet surullinen, niin saat olla surullinen,ei tarvitse yrittää sillä hetkellä esittää iloista.Jos koet iloa,niin ei tarvitse itkemään rueta jne.eikö se tunne ole aina oikea minkä kukin sillä hetkellä kokee?Tunteensa näyttäminen pitäisi olla jokaisen oikeus,lapsena vaan joutui monesti tunteensa piilottamaan.Nykyään ymmärrän sen ,että myös meidän aikuisten pitäisi kestää lastemme kiukut,lapsella on myös siihen oikeus ja puhun nyt ihan omista lapsista täällä kotona.En taida osata ilmaista nyt itseäni...

[Aamu-Usva]

Tunteen tunteminen on ainakin oikein, mutta milloin sen näyttämistä tulisi laimentaa niin sanotun itsehillinnän keinoin? Kuitenkin Hengen hedelmää on myös itsensä hillitseminen... Mutta tietenkään itsehillintä ei tarkoita teeskentelyä. Eli jos olen surullinen, niin minun ei tarvitse teeskennellä iloista. Saan kertoa olevani surullinen, mutta tunteen ei saa antaa viedä mukanaan.

"Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea (Jer.17:9)?"
"Omaan sydämeensä luottavainen on tyhmä, mutta viisaudessa vaeltava pelastuu (Sananl.28:26)."

[Mallu]

Väärinymmärretyksi tuleminen on ehkä yksi syy miksi henkilöitä on poistunut foorumilta.Nyt on minun vuoroni poistua.Voisiko ylläpito poistaa tunnukseni.

[Mallu]

Pyydän vielä että ylläpito poistaisi myös kaikki kirjoitukseni.Toivottavasti tämä pyyntöni huomataan tämän otsikon alta kun en tiedä mihin se olisi pitänyt laittaa.

[Juha]

Mallu, miksi ihmeessä?

Jos tulee väärinymmärryksiä niin eikö mieluummin korjattaisi niitä ja jäätäisi foorumille uskovienyhteyteen?