Aamu-Usva kirjoitti:En minä ole sinua, Isoäiti, tai ketään muutakaan täällä syytellyt, että ihan rauha vain minun puolestaniOlen vain pohtinut tätä asiaa ja tullut yhä varmemmaksi siitä, että lasten ja kaikkien ihmisten lyöminen kaikissa tilanteissa uudessa liitossa elävälle uskovalle on aina ehdottomasti väärin. Onhan se selvääkin, että huono omatunto siitä tulisi jos lastaan joutuisi jotenkin fyysisesti kurittamaan. En minä kuitenkaan ole mikään mallikasvattaja, joka voisin toisia kohti syyttävän sormen nostaa. Olen välillä hyvinkin ärtynyt lapsille jostain ihan mitättömästä sotkemisesta tms... Joskus olen suuttunut jopa puhtaista vahingoista, kuten maitolasin kaatumisesta...
uuhi kirjoitti:Kerroit markareetta että paloheimon tutkimuksessa kerrottiin että yli puolet vangeista tuli perheistä joissa oli kuritettu lyömällä ja hakkaamalla.
Arvelen että jos joku olisi tehnyt samaan aikaan tutkimuksen samanikäisistä ihmisistä jotka eivät koskaan ole olleet vankilassa vankina, niin arvelenpa että myös heistä suuri osa on saanut osakseen ruumiillista kuritusta lapsena, eivätkä he silti olleet joutuneet vankilaan. Uskon että piiskan antaminen kuritukseksi ja kepillä lyöminen kuritukseksi ei ole haitaksi vaan hyväksi.
En tarkoita liian kovakouraista ja ilman aiheellista syytä tapahtuvaa lyömistä.
Suora lainaus kirjasta
sivulta 14 koskien suomalaista luonnetta: ”Heidät
tiedetään toisaalta hieman
alemmuudentuntoisiksi, he tiirailevat metsän
puiden varjosta ympärillä Suuressa Maailmassa
pyörivää elämää, jossa he tuntevat itsensä
hieman epävarmoiksi…
Se.. on sairas heimo, jolla on maailman ehkä
korkeimmat itsemurhaluvut, jonka miesten
enemmistö on joka viikonloppu tolkuttomassa
humalassa, jonka joukossa kaikkia tunteiden
ilmaisuja pidetään häpeällisinä ja jonka tarve
erilaisiin mielenterveyspalveluihin on jo nuoresta
lähtien pohjaton.
Sen kansallisase on puukko ja sitä myös käytetään.
Kukaan ei tarkoin tiedä tämän sairaan
kansanosan suhteellista määrää. Kukaan ei ole
aivan tarkoin selvillä kumpaan hän itse kuuluu.
Raja on äärimmäisen epäselvä, makuasia. Siitä
olen kuitenkin vakuuttunut, että huonosti voivia
on paljon enemmän kuin yleensä on luultu.
Kysymys on siis tosiasiassa kohtalokkaasta
kansallisesta murhenäytelmästä, jonka
olemassaolosta on tähän mennessä lähes täysin
vaiettu.
En tarkoita sitä, etteikö sitä toki olisi
tunnettu. Murhenäytelmällä ei ole ollut vielä
varsinaista nimeä. Juha Siltala on sanonut sitä
suomalaiseksi ahdistukseksi. Psykiatrina olen
rohjennut antaa sille psykiatrisen nimityksen.
Sanon sitä suomalaiseksi kotivammaisuudeksi.”
”Ihmeparantuminen”
”Oli kesä 1939, olin 26-vuotias, tiesin, että
haluan psykiatriksi. Olin amanuenssina
Lapinlahden sairaalassa. Sinne tuotiin kerran
paareilla makaava, täydessä sekavuustilassa
oleva nuorehko mies. Tiedettiin papereista, että
hän oli ollut tuossa tilassa jo pitkään. Hän oli
ulissut kuin eläin jo pian kolmatta vuorokautta.
Sitä hän teki nytkin, taukoamatta. Hän ei
reagoinut ympäristöönsä millään tavalla eikä
vastannut mihinkään puhutteluyrityksiin, vaan
jatkoi uikutustaan. Emme tienneet, mitä
olisimme voineet tehdä.
Silloin – jostakin oudosta päähänpistosta –
tein jotain hyvin epäsovinnaista: menin aivan
hänen vierelleen, silitin hiljaa hänen otsaansa ja
sanoin hellällä äänellä: ”Poikani, onko sinun
pääsi kipeä?”
Sanojeni vaikutus oli yllättävä,
ihmeenomainen. Uikutus vaikeni kuin veitsellä
leikaten, mies nousi istumaan ja katseli
ympärilleen ihmeissään. Hän oli ”parantunut!”.
Aikaa oli kulunut kymmenen sekuntia.
En ole koskaan unohtanut tätä kokemusta.
”Ihmeparannus”! se muutti kokonaan
aikaisemman näkemykseni sekä psykiatrian että
psykiatrin tehtävästä – ja oikeastaan koko minun
elämäni suunnan. Lyhyesti, ymmärsin mitä piti
tehdä: on oltava ihminen ihmiselle!
Myöhemmin, ollessani erikoistumassa samassa
sairaalassa, olin kuulemma opettanut
nuoremmille: ”Muistakaa, että potilaat ovat
edelleen ihmisiä, vaikka ovatkin sairaita.”
Aamu-Usva kirjoitti:Mutta vanhan liiton tekstit eivät ole niin yksioikoisesti sovellettavissa kaikilta osin uuden liiton uskovien elämään. Se tulee aina muistaa. Ei ole siis Raamatun sanaan uskomattomuutta jos ei usko lyömisen olevan oikea tapa kasvattaa lasta nyky-yhteiskunnassa. Pyhän Hengen sanan avaamiseen toki uskon ja koen hengen tämän asian minulle avanneenkin ihan tässä niin kuin aiemmin selitin, että meidän aseemme ovat nyt hengelliset emmekä voi koskaan missään tilanteessa tarttua fyysisiin aseisiin. Jos voimme tarttua piiskaan lyödäksemme lastamme niin voimme myös tarttua aseeseen tappaaksemme "isänmaamme vihollisen". Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 16 vierailijaa