Eihän se ole edes ihmeteltävää, enää, kun ja jos uskovaisetkin hakeutuvat psykologien puheille, niin kuin ei sekään, että pillerien käyttö on lisääntynyt. Samoin on myös vaihtoehtohoitajilla kävijöitten määrä viimevuosina lisääntynyt. Psykiatrisille vastaanotoille ei niin vain enää pääse, osastoita ja vastaanottoja on rahanpuutteen takia jouduttu sulkemaan ja toimintoja on vähennetty, mutta tarve vaan lisääntyy ja jostakin sitä apua pitää saada kun sielu on kipeä.
Jotenkin on järkyttävää, ettei enää löydy ihmistä ihmiselle, ei omaisista eikä ystävistä, ei edes uskovista, silloin kun masennus iskee, tai tuskatila valtaa. Pitäisi olla harvinaisen vahvaa lajia, jos omissa oloissaan jaksaisi odottaa että olo paranee itsestään ilman asiantuntevaa apua ja lääkitystäkin. Tarvitseehan työssäkäyvä sen lääkärintodistuksenkin, ja psyykkisissä vaikeuksissa oleva saa lähetteen psykologille, ennemmin tai myöhemmin.
Sairas ei jaksa pohtia mitään muuta kuin sitä avun saantia, ei edes uskovainen. Tulee vähän sellainen olo, että uskovaiset ei olekaan enää tavallisia ihmisiä, kun heiltä melkein kielletään se ainut apu mitä saatavilla on. Se, että saa käydä edes jonkun kanssa puhumassa, purkamassa sitä pahaa oloa, eikä tarvitse pelätä, että niitä puhutaan ulkopuolisille, kun arkaluontoisista asioistakin on kysymys. Eikö uskovaiselle kaikki apu tulekaan Jumalan kädestä?
Ihmettelen ettei lähimmäisenrakkautta enää ole sitä kipeimmin tarvitseville ei edes
Seurakunnissa, vaan sekin on valikoivaa, jos sitäkään. Kun eläkeläismummo
meni sekavuustilaan, häntä kartettiin seurakunnassa kuin pitaalitautista.
Sukulaiset veivät hänet hätätilassa homeopaatille, ja kun se tuli seurakuntalaisten tietoon,
niin sitä huuto nousi, että riivaajien apuun turvasi. Mitäs turvaamista siinä oli, kun sai puhua
kuuntelevan inhimillisen ihmisen kanssa asioistaan, kun ketään toista kuuntelijaa
ei ollut.

