Siivetön kirjoitti:Nyt ei pitäisi missään nimessä sekoittaa todellisia psykologisia ongelmia ja synnintuntoa ja -hätää Toni!
On mm. uskovia, jotka kärsivät lapsuudestaan mukaansa saamaa väärää syyllisyyttä, joka ei ole poistunut edes uskoontulossa, koska tuollainen ihminen ei kykene uskomaan Jumalan armoon.
Eli kyseisen ihmisen tulee tulla näkemään, että hänen syyllisyytensä ei johdu hänen syntisyydestään, sillä Jeesuksen veri on puhdistanut hänet kaikesta synnistä sinä hetkenä, kun hän on tunnustanut syntinsä ja tehnyt niistä parannuksen.
Oletko siis sitä mieltä, että kyseinen ihminen pitää jättää tuohon syyllisyyteensää rypemään, vai olisiko parempi, että ammattitaitoinen sieluhoitajaterapeutti auttaisi häntä näkemään omat ajatusvääristymänsä ja näin luottamaan siihen, että Jumala on anteeksiantanut hänenkin syntinsä??
Tämä kehoitus ettei sekoiteta käsitteitä koskee myös sinua siivetön sillä olen pyrkinyt nimenomaan tekemään eroa maallisen näkemyksen ja Jumalan sanan ilmoituksen kanssa. Miksi ihmisen pitäisi "todellisten" ongelmien kohdatessa kääntyä maallisen terapien puoleen - ikäänkuin Raamatun sanoma olisi vain joku haavemaailma ja sekulaari terapia edustaisi todellisuutta jossa elämme.
Ei vaan asia on täysin päinvastoin. Raamatun ilmoitus ilmoittaa todelllisuuden luonteen ja sekulaari terapia elää haavemaailmassa eikä siksi voi nähdä todellisuuden luonnetta ja siksi kristittyinä meidän tulisi todellisten ei ruumiin vaurioista johtuvissa ajatusmaailman ongelmissa kääntyä Jumalan ja Hänen sanansa puoleen eikä ihmisten jotka eivät edes kykene näkemään todellisuuden todellista luonnetta ja siksi heidän näkemyksensä sisältävät Jumlan tahdon vastaisia näkemyksiä. Suosittelen kuvaamallesi henkilölle keskustelua uudestisyntyneen Jeesuksen opetuslapsen kanssa enkä ihmisen joka ei tunne Jumalaa.
hrmn2 kirjoitti:toni t kirjoitti:Jos maallinen apu on terapeuttista helpotusta joka helpottaa synnin aikaansaamaa ahdistusta siten että oikeuttaa syntielämää niin se on sama asia kuin osallistua lähimmäisen tuhoamiseen...
Kyllä. Mutta entä sellainen terapia, jossa ei anneta oikeutta syntielämälle? Esimerkiksi olen itse lukenut (sekulaarin psykologin) kirjoituksen jossa ohjeistetaan antamaan anteeksi ja olemaan muistelematta niitä vääryyksiä joita on kärsinyt, eli Raamatun mukaisia ohjeita. Eikö Jumala voi antaa viisautta uskosta osattomille? Tekeekö se oikeasta väärän, että se tulee uskosta osattoman suusta? Mielestäni ei.
Toki sekulaari psykologia voi sisältää hyviäkin ohjeita niinkuin esille tuomasi. Sekulaari psykologia kuitenkin sisältää myös päinvastaisia ohjeita kuin Jumalan sanan ohjeet. Esimerkiksi kun sana kehoittaisi parannukseen synnistä niin sekulaari terapia kehoittaa hyväksymään synnin. Sekulaarissa terapiassa voi siis ola sekaisin hyvää ja pahaa ja silloin se voi eksyttää jopa sanaa tuntevankin jos hän kokee saavansa sieltä lohdutusta esimerkiksi synnintuntoon synnistä josta ei sydämestään halua tehdä parannusta.
Liittyykö ajatusten pakkoajatukseksi mieltäminen enemmänkin siihen, että kokee ajatuksen pakkona, koska ei tunnista sitä osaksi itseään ja omaa ajatteluaan, vaan se tuntuisi tulevan jotenkin ulkoapäin..? Yleensähän pakkoajatukset liittyvät väkivaltaan, seksuaalisuuteen tms. Mutta olen kyllä kuullut yhden ihmisen kertovan sellaisesta pakkoajatuksesta, että hänen mieleen tuli väkisin yhden miehen nimi ja pelkkänä ajatuksena tuo nimi sai hänessä aikaan hyvin voimakkaan reaktion. 
Jäi selventämättä että tämä uskonsisar tuli uskoon seurakunnassa johon tuli "toronto" opetusta. Hän pyöri jonkun aikaa niissä kokouksissa ja hänelle jäi sieltä ne pakkoajatukset nähdäkseni. Ei pystynyt käymään enää töissäkään ja sai jonkinlaiset lääkkeet. Ajattelin jos joku ois kokenut samaa ja selvinnyt.
Pakkoajatukset ovat ihan hirvittäviä. Kiitos Jumalan, itseltäni ne ovat häipyneet lähes kokonaan, mutta pahimpina aikoina en uskaltanut jäädä yksin kotiin meidän kissojen kanssa, koska pelkäsin lyöväni niitä keittiöveitsellä kun kyseinen ajatus pyöri 24/7 päässä. Samoin piinasi mielikuva kuinka puukotan puolisoni hengiltä. Siskoni vauvaa en uskaltanut jäädä yksin hoitamaan, koska olin varma että pakkoajatukseni mukaisesti tiputan vauvan tahalleen ikkunasta ulos. Kun nämä ajatukset olivat kiivaimmillaan, tulin pian uskoon ja sitten ne alkoivat pikkuhiljaa loppua. Joskus niitä tulee vieläkin, mutta tulkoon, kunhan vain menevätkin saman tien.