Ahdistus

[Tirlittan]

Ajattelen että omatunto on meille annettu (Jumalan antama) "sisäinen tuomari".

Hmm.. Tiedän, että omatunto voi olla rikki niin, että se syyttää ja syyllistää liikaa ja väärin monista asioista.
Voiko omatunto olla rikki uskovalla myös toiseen suuntaan? Jospa se ei toimikkaan ihan niin, että siihen voisi luottaa
että se pitäisi huolen, ettei eksyisi?
Ja jos omatunto on rikki, jos se syyttää väärin, niin voihan silloinkin eksyä, jos ei sitten luota siihen rikkoontuneeseen omaantuntoon.
Ajattelee vaan, että taas se syyttää väärästä.

Mitäpäs jos Jumala paimentaa juurikin niin, että varoittaa toisen kautta jostakin eksytyksestä?
Minä ainakin uskon, että eksytyksistä pitää varoittaa.

Menikös nyt tarpeeksi vaikeaksi?

[Tirlittan]

Kun lukee Raamattua kokonaisuudessaan ja asettaa esim nuo lainaamasi jakeet tuohon kokonaisuuteen rinnakkain koko Raamatun sanoman kanssa, nähdään selkeästi että sydämessään vilpitöntä sielua ei voi kukaan ulkopuolinen eksyttää. Eksyminen tapahtuu aina ensin sydämessä.

Kiinnostaisi kuulla, miten sinun mielestä uskova eksyy sydämessään? Miten se tapahtuu?

Ajattelen että omatunto on meille annettu (Jumalan antama) "sisäinen tuomari". Se ohjaa meitä sydämestämme käsin tekemään oikeita asioita joka tilanteessa. Jos sydämessämme valitsemme vastustaa sitä, päästämme vääryyden sydämessämme valtaan. Silloin tapahtuu luopuminen rakkaudesta totuuteen, ja avaamme oven eksymiselle. Vasta tämän jälkeen voi joku ulkopuolinen eksyttää meidät. Silloin kun vaellamme puhtaalla sydämellä eli emme paaduta itseämme tekemään vastoin omaatuntoamme, niin silloin meitä ei voi eksyttää ulkoapäin. Voimme silloin kyllä erehtyä jossain opinkohdissa hetkellisesti, mutta Jumala paimentaa meidät takaisin tielle ja kirkastaa miten asiat ovat.

Noh, ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta ei minusta käy ihan täysin yhteen monien Sanan paikkojen kanssa.

[Peace In Rest]

Raamatussa sanotaan, että ei-uskovienkin omatunto todistaa heidän puolestaan tai heitä vastaan. Ymmärrän ehkä mitä tarkoitat sillä, että "omatunto voi olla rikki", mutta en puhuisi silloin omastatunnosta vaan ehkä ennemmin sielun tason rikkinäisyydestä. Se voi jossain määrin sekoittaa ihmistä kyllä, mutta näen kuitenkin Raamatun opettavan että jokainen ihminen sisimmässään tietää kyllä mitä omatunto sanoo, oli kuinka rikkinäinen tahansa. Eri asia jos itse on paaduttanut eli tietoisesti valinnut toimia omaatuntoaan vastaan, silloin omantunnon ääni hiljakseen vaimenee. Mutta silloinkin (ja varsinkin silloin) ihminen kyllä tietää mitä omatunto on yrittänyt sanoa.

[Jukka]

Olen sivusta seurannut muutaman avauksen alla käytyjä keskusteluja, mm. tätä ahdistuksesta aloitettua. Tähän kohtaan tahdon muutaman ajatuksen sanoa.

Mitäpäs jos Jumala paimentaa juurikin niin, että varoittaa toisen kautta jostakin eksytyksestä?

Olen vuosien saatossa tullut aina vaan vakuuttuneemmaksi, että Jumala varoittaa ja auttaa ihmisiä ensi sijassa ihmisten kautta. Tässä kantavat vastuuta paitsi opettajat ja paimenet, myös jokainen Herran laumaan kuuluva opetuslapsi. Meidät kaikki, aivan jokainen uudestisyntynyt, on kutsuttu Herran työtoveriksi. Olen kuullut kyllä jonkun sanovan, ettei hänellä ole mitään lahjaa jolla voisi palvella Herran seurakuntaa ja hukkuvia ihmisiä. Asia ei ole niin, sillä eihän uudestisyntyneen ihmisen henki voi pysyä toimettomana vaan suorittaa esirukouspalvelua Herran edessä vaikka emme itsekään sitä aina panisi merkille. Henki meissä rukoilee sanattomin huokauksin pyhien edestä. Ne elämämme taistelut ja vastukset voitetaan rukouskammioissa, ei parrasvaloissa hienoja puheita pitämällä (en tällä väheksy julistusta, mutta julistus on sen voiton ilmoille tuomista, joka saatiin rukouksessa ja anomisessa yksin ja yhdessä kaikkien pyhien kanssa).

Ajassamme on aivan kyllästymiseen saakka sielullista touhuamista ja kaiken sortin puuhastelua, mutta ei juurikaan rukousta. Rukouksella on pidetty voimassa vanhurskautta ja pystyssä valtakuntia (Suomeakin 1939-1944). Rukouksella on kukistettu vihollisen linnoituksia ja murrettu muureja, jotka ovat juuri synnyttäneet ahdinkotiloja (toki muitakin syitä ahdistukseen on).

Minä ainakin uskon, että eksytyksistä pitää varoittaa.

Olen täysin samaa mieltä kanssasi, mutta tälläkin foorumilla on niitä, jotka eivät pidä sitä tarpeellisena, mm. nimimerkit Peace In Rest ja Aamu-Usva. Monet heidän kirjoituksista on rakentavia, mutta eksyttäjistä he haluavat vaieta (olen käsitellyt asiaa heidän kanssaan täällä julkisesti eli en nyt halua uudelleen aloittaa sitä raskasta rumbaa).

Haluan vielä sanoa, että monet ahdistuksistamme johtuvat siitä ettemme tunne Jumalan Sanaa emmekä luota Sanan lupauksiin. Pidämmekö itseämme niin viisaana ja rikkaana, että laiminlyömme Raamatun tutkimisen? En kannata mitään pakonomaista Raamatun tutkistelua, mutta suosittelen kyllä jättämään jonkun saippuaoopperan toisinaan katsomatta ja käyttämään sen ajan Sanan lukemiseen ja rukoukseen.

[Aamu-Usva]

Tunnen myös hyvin ahdistuneita ihmisiä, jotka lukevat paljon Raamattua ja rukoilevat melkein koko ajan, eli ei sekään mene ihan yksi yhteen.

[Jukka]

Tunnen myös hyvin ahdistuneita ihmisiä, jotka lukevat paljon Raamattua ja rukoilevat melkein koko ajan, eli ei sekään mene ihan yksi yhteen.

Minäkin tunnen heitä ja taidanpa kuuluakin heihin.

"He istuivat pimeydessä ja synkeydessä, vangittuina kurjuuteen ja rautoihin, koska olivat niskoitelleet Jumalan käskyjä vastaan ja katsoneet halvaksi Korkeimman neuvon. Hän masensi heidän sydämensä kärsimyksellä; he sortuivat, eikä ollut auttajaa. Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidät heidän ahdistuksistaan."

Me ihmiset haluaisimme, että meillä olisi vastaus kaikkiin vaikeuksiimme ja kärsimyksiimme ja suruihimme, mutta meillä ei ole. Tyytykäämme osaamme.

Herra! käännä kasvosi meihin ja ole meille armollinen ihmisrakkautesi ja laupeutesi tähden.
Hyvää yötä, Jeesus myötä.

[Peace In Rest]

...tälläkin foorumilla on niitä, jotka eivät pidä sitä tarpeellisena, mm. nimimerkit Peace In Rest ja Aamu-Usva. Monet heidän kirjoituksista on rakentavia, mutta eksyttäjistä he haluavat vaieta (olen käsitellyt asiaa heidän kanssaan täällä julkisesti eli en nyt halua uudelleen aloittaa sitä raskasta rumbaa).

En koe itsekään tarvetta palata siihen, mutta vastaan tähän koska vastaukseni linkittyy keskustelun aiheeseen eli ahdistukseen.

Jokin aikaa sitten kirjoitin sinulle, että mielestäni tulkitset minua väärin kun sanot että haluan vaieta ja/tai vaientaa mainitsemistasi ongelmista. Kirjoitin siinä pitkän listan erilaisista ongelmista joita uskovien keskuudesta tapaa, ja tuohon listaan kuului myös ylikarismaattiset häiriöt. Kaikki listaamani asiat (ja monet muut jotka varmasti unohdin) ovat sellaisia joista saa ja tulee varoittaa, kun vain painopiste ja menetelmät ovat terveitä (eivätkä saa aikaan vääränlaista pelkoa ja ahdistusta kuulijoissa). Mutta jokainen asia siinä listassa on kuitenkin vain yksi ongelma lukemattomien muiden joukossa. Jos lähtisin korostaamaan yhtä määrättyä ongelmaa, sivuuttaisin ja vähättelisin väkisinkin muita ongelmia.

Toki ongelmia on eri tasoisia, ja eri alueilla ja kulttuureissa ilmenee enemmän toisia kuin toisia ongelmia. Suomessa esimerkiksi varsinainen katolisuuden harjoittaminen on aika marginaalista, vaikka maailman mittapuulla se on hyvin merkittävää. Joten en ajattele, että tulisi täydellisesti tasapäistää nämä asiat. Haasteena on kuitenkin, että meillä on jokaisella myös oma subjektiivinen näkökulmamme. Ja siihen voi vaikuttaa hyvin monet asiat: Oma kulttuurinen tausta, kasvatus ja muut menneet kokemukset, persoonallisuuden piirteet, kutsumus, ja valitettavasti myös rikkinäisyydet joita kaikilla meillä jossain määrin varmasti on. Nämä asiat voivat vaikuttaa ja usein vaikuttavat niin, että meillä korostuu jonkin määrätyn asian kokeminen ja näkeminen, muiden asioiden kustannuksella. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta se on hyvä tiedostaa. Jos emme ymmärrä sitä, voimme alkaa pitämään omaa asiaamme absoluuttisesti ja objektiivisesti muiden asioita tärkeämpänä, ja joutua tarpeettomiin ristiriitoihin. Ja jos taustalla on omaa rikkinäisyyttä, voi se johtaa jopa pahoihin vääristymiin ja meillä voi jäädä niinsanotusti sama levy pyörimään. Tiedän esimerkiksi yhteisöjä jossa painotetaan seurakunnan ykseyttä ja epähierarkkisuutta yms. Mutta johtohenkilöiden rikkinäisyyden kautta yhteisön toiminta painottuu hyvin voimakkaasti muiden kristillisten yhteisöjen ja niiden toiminnan vastustamiseen epärakentavalla ja Jumalan mielenlaadun vastaisella tavalla.

Otan esimerkin jonka kautta ehkä ymmärrät omakohtaisesti mitä tarkoitan. Vähän aikaa sitten vastasit keskusteluun aiheesta "Jeesus on Isä", että et ymmärrä minkä vuoksi jotkut näkevät niin paljon vaivaa ja aikaa tuollaiseen sinun mielestäsi itsestäänselvään asiaan jota et näe uhkana. Kuitenkin jostain syystä esimerkiksi nimimerkki PetriFB kaikesta päätellen kokee asian olevan tärkeä ja potentiaalinen uhka, sillä hän tuli panostamaan keskusteluun aika paljon (mitä hän ei tehnyt toisessa keskustelussa vaikka jotkut aika suoraankin haastoivat häntä siihen). Eli tuossa oli täysiin sama kuvio kuin meidän ammoisissa ylikarismaattisuus-keskustelussa, mutta tällä kertaa sinä olit "vähättelijä" ja "vaientaja". Koska et nähnyt aihetta niin tärkeäksi ja suureksi ongelmaksi, vaikka toinen ilmeisesti näki.

Miten voimme sitten arvioida objektiivisesti, mikä on todella vakavasti otettava uhka johon "kannattaa" panostaa? Se on vaikea kysymys. Ehkä meillä kaikilla on tarkoituksellakin oma painotuksemme ja rajoittunut näkökyky, niin että kaikki tärkeät asiat tulee tuoduksi esille. Koitan itse hyväksyä tämän ja antaa muiden varoitella jos he kokevat jonkun asian niin tärkeäksi. Kunhan se tapahtuu tavalla, joka ei saa aikaan epätervettä pelkoa ja ahdistusta. Ehkä tämä on sitten minun painotukseni, taistella epätervettä pelkoa ja ahdistusta aikaansaavaa julistusta vastaan. Ottaessani kantaa esim ylikarismaattisuudesta varoittamiseen, niin varsinainen huolenaiheeni liittyy nimenomaan siihen varoittamiseen. Sama koskee kaikkea varoittamista. Koen joskus varoittamisessa sellaista, mikä voi helposti johtaa neuroottiseen ahdistukseen ja pelkoon. Mielestäni sielujen paimentamisen (jota varoittaminen on) voi ja tulee aina tehdä tavalla, joka aikaansaa vapautta ja iloa ja rauhaa, ja samanaikaisesti pyhitystä ja kasvua Jumalan tahtomaan suuntaan.

Ymmärrätkö paremmin mitä tarkoitan?

Täytyy vielä sanoa, että olen alkanut arvostamaan sinua yhä enemmän, mitä kauemmin luen juttujasi. Mielestäni sinussa yhdistyy hyvällä tavalla suorapuheisuus ja puolueettomuus. Ja koen saavani paljon hyvää sinun kauttasi ja kanssasi keskustelemalla. Siunausta!

[Jukka]

...tälläkin foorumilla on niitä, jotka eivät pidä sitä tarpeellisena, mm. nimimerkit Peace In Rest ja Aamu-Usva. Monet heidän kirjoituksista on rakentavia, mutta eksyttäjistä he haluavat vaieta (olen käsitellyt asiaa heidän kanssaan täällä julkisesti eli en nyt halua uudelleen aloittaa sitä raskasta rumbaa).

En koe itsekään tarvetta palata siihen, mutta vastaan tähän koska vastaukseni linkittyy keskustelun aiheeseen eli ahdistukseen.

Jokin aikaa sitten kirjoitin sinulle, että mielestäni tulkitset minua väärin kun sanot että haluan vaieta ja/tai vaientaa mainitsemistasi ongelmista. Kirjoitin siinä pitkän listan erilaisista ongelmista joita uskovien keskuudesta tapaa, ja tuohon listaan kuului myös ylikarismaattiset häiriöt. Kaikki listaamani asiat (ja monet muut jotka varmasti unohdin) ovat sellaisia joista saa ja tulee varoittaa, kun vain painopiste ja menetelmät ovat terveitä (eivätkä saa aikaan vääränlaista pelkoa ja ahdistusta kuulijoissa). Mutta jokainen asia siinä listassa on kuitenkin vain yksi ongelma lukemattomien muiden joukossa. Jos lähtisin korostaamaan yhtä määrättyä ongelmaa, sivuuttaisin ja vähättelisin väkisinkin muita ongelmia.

Toki ongelmia on eri tasoisia, ja eri alueilla ja kulttuureissa ilmenee enemmän toisia kuin toisia ongelmia. Suomessa esimerkiksi varsinainen katolisuuden harjoittaminen on aika marginaalista, vaikka maailman mittapuulla se on hyvin merkittävää. Joten en ajattele, että tulisi täydellisesti tasapäistää nämä asiat. Haasteena on kuitenkin, että meillä on jokaisella myös oma subjektiivinen näkökulmamme. Ja siihen voi vaikuttaa hyvin monet asiat: Oma kulttuurinen tausta, kasvatus ja muut menneet kokemukset, persoonallisuuden piirteet, kutsumus, ja valitettavasti myös rikkinäisyydet joita kaikilla meillä jossain määrin varmasti on. Nämä asiat voivat vaikuttaa ja usein vaikuttavat niin, että meillä korostuu jonkin määrätyn asian kokeminen ja näkeminen, muiden asioiden kustannuksella. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta se on hyvä tiedostaa. Jos emme ymmärrä sitä, voimme alkaa pitämään omaa asiaamme absoluuttisesti ja objektiivisesti muiden asioita tärkeämpänä, ja joutua tarpeettomiin ristiriitoihin. Ja jos taustalla on omaa rikkinäisyyttä, voi se johtaa jopa pahoihin vääristymiin ja meillä voi jäädä niinsanotusti sama levy pyörimään. Tiedän esimerkiksi yhteisöjä jossa painotetaan seurakunnan ykseyttä ja epähierarkkisuutta yms. Mutta johtohenkilöiden rikkinäisyyden kautta yhteisön toiminta painottuu hyvin voimakkaasti muiden kristillisten yhteisöjen ja niiden toiminnan vastustamiseen epärakentavalla ja Jumalan mielenlaadun vastaisella tavalla.

Otan esimerkin jonka kautta ehkä ymmärrät omakohtaisesti mitä tarkoitan. Vähän aikaa sitten vastasit keskusteluun aiheesta "Jeesus on Isä", että et ymmärrä minkä vuoksi jotkut näkevät niin paljon vaivaa ja aikaa tuollaiseen sinun mielestäsi itsestäänselvään asiaan jota et näe uhkana. Kuitenkin jostain syystä esimerkiksi nimimerkki PetriFB kaikesta päätellen kokee asian olevan tärkeä ja potentiaalinen uhka, sillä hän tuli panostamaan keskusteluun aika paljon (mitä hän ei tehnyt toisessa keskustelussa vaikka jotkut aika suoraankin haastoivat häntä siihen). Eli tuossa oli täysiin sama kuvio kuin meidän ammoisissa ylikarismaattisuus-keskustelussa, mutta tällä kertaa sinä olit "vähättelijä" ja "vaientaja". Koska et nähnyt aihetta niin tärkeäksi ja suureksi ongelmaksi, vaikka toinen ilmeisesti näki.

Miten voimme sitten arvioida objektiivisesti, mikä on todella vakavasti otettava uhka johon "kannattaa" panostaa? Se on vaikea kysymys. Ehkä meillä kaikilla on tarkoituksellakin oma painotuksemme ja rajoittunut näkökyky, niin että kaikki tärkeät asiat tulee tuoduksi esille. Koitan itse hyväksyä tämän ja antaa muiden varoitella jos he kokevat jonkun asian niin tärkeäksi. Kunhan se tapahtuu tavalla, joka ei saa aikaan epätervettä pelkoa ja ahdistusta. Ehkä tämä on sitten minun painotukseni, taistella epätervettä pelkoa ja ahdistusta aikaansaavaa julistusta vastaan. Ottaessani kantaa esim ylikarismaattisuudesta varoittamiseen, niin varsinainen huolenaiheeni liittyy nimenomaan siihen varoittamiseen. Sama koskee kaikkea varoittamista. Koen joskus varoittamisessa sellaista, mikä voi helposti johtaa neuroottiseen ahdistukseen ja pelkoon. Mielestäni sielujen paimentamisen (jota varoittaminen on) voi ja tulee aina tehdä tavalla, joka aikaansaa vapautta ja iloa ja rauhaa, ja samanaikaisesti pyhitystä ja kasvua Jumalan tahtomaan suuntaan.

Ymmärrätkö paremmin mitä tarkoitan?

Täytyy vielä sanoa, että olen alkanut arvostamaan sinua yhä enemmän, mitä kauemmin luen juttujasi. Mielestäni sinussa yhdistyy hyvällä tavalla suorapuheisuus ja puolueettomuus. Ja koen saavani paljon hyvää sinun kauttasi ja kanssasi keskustelemalla. Siunausta!

Huomasin kirjoituksesi, kun rupesin sulkemaan konettani. Luin sen nopeasti läpi, mutta luen uudelleen virkeämpänä iltapäivällä, kun heräilen. Kiitos tästä sävyisästä kannanotostasi. Hyvää perjantaipäivää!

[Peace In Rest]

Oivalsin äsken yhden asian, kun jatkoin mietiskelyä Jukan kirjoittamista eksytyksistä ja niiden aikaansaamista ahdistuksista.

Nimittäin sen, että ahdistus on valtavan hyvä ja tärkeä asia. Jopa elintärkeä! Sillä ahdistus on meihin sisäänrakennettu tapa kertoa meille, että jotakin on pielessä.

Henkisesti terveelle/ehyelle ihmiselle ahdistuksen kautta reagoiminen on kuin hälytyskello, joka ilmoittaa että ulkopuolellamme on jotakin meitä uhkaavaa.

Henkisesti sairaalle/rikkinäiselle ihmiselle ahdistus taas viestittää, että jotakin omassa itsessään on vialla. Toki se voi silloin myös viestittää ulkopuolisesta uhasta, mutta siihen saattaa vähintäänkin sekoittua omasta rikkinäisyydestä johtuvaa ahdistusta, ja näitä ei välttämättä itse pysty erottamaan.

Ja siitä syystä meidän tulisikin aina ensin, kun meitä ahdistaa, tutkia itseämme eikä heti ulkoistaa ahdistuksen syytä. Jumala on parantajamme, mutta terveet eivät tarvitse parantajaa. On siunattua saada nähdä oma rikkinäisyys, sillä vain silloin se voi eheytyä.

Vasta sen jälkeen ahdistus voi osoittaa meille ulkoiset uhkat ja pielessä olevat asiat niin, että emme sekoita arvioihin omia haavojamme.

[Aamu-Usva]

Välillä ahdistus vetää rauhoittumaan Jumalan kasvojen eteen.