Uskonaskel

En löytänyt ketjua ko. aiheesta joten päätin avata tällaisen. Monistakin aiheista joita täällä foorumilla on käsitelty, kuten lasten fyysinen kurittaminen, sianlihan syönti jne. on mulle noussut mieleen se, että eikö nyt uuden liiton aikana laki ole kirjoitettu meidän uskovien sydämiin. Ja eikö se ole omatunto (=Pyhä Henki?) joka meitä opastaa tekemään oikeita valintoja.

Joskus vuosia sitten saatoin läpsästä lasta takamukselle ihan kämmenellä jos hän oli kertakaikkiaan kuriton. Ajattelin että voinhan niin tehdä, sillä Sanassa sanotaan että joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Kuitenkin mulle tuli ihan hirveän huono olo siitä välittömästi, kun olin fyysisesti kurittanut lasta. Siis huono omatunto, jos niin voi sanoa. Ja todella voimakkaasti koin että ei Jumala ainakaan minun kohdalla halua että kuritan lasta fyysisesti. Jos se olisi ollut ok, tai jopa toivottavaa Jumalan taholta, miksi sitten olisin niin huonon omantunnon siitä saanut?

Samoin on syömisten kanssa, aikoinaan (ennen uskoon tuloa) en syönyt sianlihaa ollenkaan. Se juontui jo lapsuudestani koska vanhempani kuuluvat erääseen lahkoon jossa sianlihan syöminen katsotaan synniksi, niin se oli jo lapsuudesta iskostettu minuun kuinka saastaista sianliha on. Kuitenkin myöhemmin aloin syömään siankin lihaa koska mieheni sitä oli koko elämänsä syönyt ja olisi ollut hankalaa tehdä itselle eri ruuat. Aluksi tunsin huonoa omaatuntoa sikaa syödessäni, enkä kyllä vieläkään erikoisemmin pidä sianlihan mausta, mutta omatunto ei kiellä sitä syömästä. Siis ei tule enää huonoa omaatuntoa siansyömisestä. Ainoastaan veri ja liha josta veri ei ole laskettu, on edelleen vahvasti iljettävää jo ajatuksen tasolla.

Voiko olla niin että on myös vääränlaista, ehkä opittua, huonoa omaatuntoa? Kuten esim. tuossa sianlihan syömisasiassa? Vai onko tosiaan niin, että kenelle mikäkin on syntiä, niin se sitten todella on sitä ja siitä omatunto varoittaa.

Ajatuksia aiheesta, sen uskon mukaan jonka koen annetuksi...

Omatuntokin voi vääristyä, joko se ei ilmoita asioita vääriksi tai toimii syyttäen liian herkästi, jolloin ei anna rauhaa ihmiselle.

... ihminen voi olla lain sitomana, vapauteen päässyt ei ole sidottu...mutta toimii rakkauden lakia täyttäen. Rakkauden laki täyttää lain 'velvoitteen' eikä pyri miellyttämisen pakolla ostamaan Jumalan rakkautta joka on olemassa olevaa.

Periaatteessa ihmisillä on ymmärrykseni mukaan yleensä luontaisesti jo olemassa oleva omatunto, mutta tämä maailma vääristää näkökykyä, sen teot ja toimet.

Tärkeää ei ole ulkonainen 'vanhurskaus', tärkeämpää on se mikä on sisäistä. Sisäinen tosin tuottaa ulkonaisia hedelmiä ja tekoja. Puu on sen näköinen, mitä tekoa olemme.

Todella mielenkiintoinen aloitus!
Tähän liittyy myös tämä Raamatun kohta: "Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä - sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan (Room.2:14-16)."
Korinttolaiskirjeessä puhutaan juuri syömisjuttujen yhteydessä siitä, että toisilla on heikompi omatunto, joka tahraantuu helpommin. Varmaan tähän vaikuttaa myös se, mitä on oppinut.
Olen itsekin paljon miettinyt sitä, mikä minun elämässäni on ns. isiltä perittyä ja mikä todellista Jumalan istuttamaa. Tätä ongelmaa ei varmaan ole niillä, jotka ovat täysin uskosta osattomista perheistä, mutta minulla uskonasiat ovat olleet jollain tavalla elämässä läsnä aina ja tiedän, miten helposti jotkut ajatukset muuttuvat tosiksi, kun niitä tarpeeksi kauan kuulee kasvavassa iässä. Vaikka uskon vanhempieni olevan ihan oikeassa aidossa uskossa, niin hekään eivät ole erehtymättömiä. Toisaalta he ovat kyllä opettaneet ajattelemaan omilla aivoilla eikä ottamaan vastaan mitään valmiiksi pureskeltua

Uskon että hyvällä omallatunnolla voi tehdä myös vääriä asioita ja jos ei voisi, niin luulen että uskovat olisi aika yhtenäistä porukkaa mutta näinhän ei todellakaan ole.

Tiedän myös uskovia, joilla on niin herkkä omatunto, että vaikka he vaeltavat erityisen puhtaasti, niin heillä on jatkuvasti huono omatunto jostain pienestä. Onhan se tarpeen, että on arka tunto Jumalan edessä, mutta voi mennä elämä hyvin raskaaksi.

Janne kirjoitti:Uskon että hyvällä omallatunnolla voi tehdä myös vääriä asioita ja jos ei voisi, niin luulen että uskovat olisi aika yhtenäistä porukkaa mutta näinhän ei todellakaan ole.

Raamatun mukaan kehottaa säilyttämään hyvän omantunnon. Jotkut ovat sen hylänneet ja siksi joutuneet uskossaan haaksirikkoon. Huom! siinä mainitaan että on uskossa mutta hylänneet hyvän omantunnon, niin joutuivat haaksirikkoon. Mietin mihin hyvän omantunnon tarvitaan?

Minusta omatunto on hyvin pitkälle sielullisuutta varsinkin silloin kun ihminen ei ole uskossa. Vasta kun Jeesuksen ottaa vastaan vapahtajanaan, voi alkaa omantunnon osa-alue sydämmessä ja mielessä täyttymään Pyhällä Hengellä joka johtaa siihen että mielemme alkaa pääsemään lähemmäs herran totuuksia jotka on sieltä sanasta löydettävissä.

Sydänhän on petollinen joten kyllä Jumalan Pyhää Henkeä tarvitaan, ja paljon

Lilyn ajatukseen liittyy tämä: "Kaikki on puhdasta puhtaille; mutta saastaisille ja uskottomille ei mikään ole puhdasta, vaan heidän sekä mielensä että omatuntonsa on saastainen (Tiit.1:15)."

Raamatussa puhutaan myös niistä, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty (1.Tim.4:2).

Omatunto on kuitenkin uskoakseni eri asia kuin ihmisen sydän, josta sanotaan, että se on hyvinkin petollinen. Ihmisen sydän voi pettää esimerkiksi haureuteen, koska toinen ihminen vain tuntuu niin hyvältä, mutta kyllä lähes jokaisen omatunto todistaa tällaisessa tilanteessa sydämen tuntemusta vastaan. Mutta jos omatunto lakkaa kokonaan toimimasta eli ei enää tunne ollenkaan syyllisyyttä, niin silloin on paatunut synnin pettämänä.

Jossain Raamatun kohdassa puhutaan siitä, että pitää tehdä oikein; ei vain rangaistuksen tähden vaan myös omantunnon tähden. Omatunto on siis sellainen puhtaasti sisäinen asia, kun taas syyllisyys rangaistuksen pelossa on eri asia.

Ajatelkaapa pieniä lapsia kuinka vapaasti he elävät.
Tarvitseeko heidän omatuntonsa mistään syyttää...jollei vanhemmat ole toruneet ja opettaneet jonkin asian olevan väärin. Väittäisin että todelliset pahat tavat on useinkin enemmän opittuja...esim. vanhempien tai ympäristön esimerkki ratkaisee...

Sielusta...sielu on pienellä vauvallakin...oikeastaan kaikissa on henkikin...
Uskossa Jeesuksen sanojen tulisi vaikuttaa ja ohjata..

*
Raamattu mainitsee myös että nöyrällä, jolla on särkynyt henki, on arka tunto Jumalan Sanaa kohtaan. Eikö arka tunto liity omaantuntoon? Miten voi tunnistaa erotuksen omantunnon ja tunteiden väliltä koska tunteet osaa narrata?

Jes. 66:2 Minun käteni on kaikki nämä tehnyt, ja niin ne ovat olemassa, sanoo Herra. Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särkynyt henki ja arka tunto minun sanani edessä. RK