Uskonaskel

Mulla on taas menossa ahdistus surkean vaellukseni vuoksi.
Surkeaksi koen Jeesuksessa eloni sen takia, kun tuntuu etten tee mitään
Jumalan valtakunnan hyväksi, ja kaikki muut uskovat iloisesti kilvoittelevat ja
vaan kiristävät vauhtia mitä lähempänä maali on.
Ja sitten olen minä, joka vaan elelen tässä maailmassa, eikä sen kummempaa.
Joten pitääkö tässä nyt ryhtyä tekemään jotain? Siis ihan konkreettisesti?

Luen Raamattua päivittäin ja rukoilen. Kuitenkin oon huomannut uskossa oloni
ajan, että tulee ns. hyviä kausia, jolloin en saa Raamatusta tarpeekseni, ja
kaikki on vaan mahtavaa, koska saan olla Jumalan lapsi.
Sitten on nämä ahdistuskaudet, jolloin tökkii koko homma. Alan myös kyseenalaistaa
pelastustani, sitä etten tee hyviä tekoja tarpeeksi ja pelkkä viimeinen tuomio
ajatuksenakin pelottaa järjettömän paljon.

Onko tällainen normaalia?

Lisäksi olen miettinyt, että Jumalasta puhutaan ja kirjoitetaan aina kovin rakastavana
ja lempeänä, mutta Raamattua lukiessa Jumala tuntuu minusta enimmäkseen pelottavalta.
Ja, häpeäkseni myönnän, myös kovalta ja jopa kylmältä. Minulle ei ole ollut ikinä
kovin kummoinen ongelma VT:n ns. ankara Jumala, mutta en pääse irti ajatuksesta,
jonka mukaan uskovien puheissa Jumala suorastaan hukuttaa ihmisen rakkauden pumpuliin,
mutta Raamattua lukiessa tulee olo, että Jumalaa tympii ihmisen heikkous ja pienuus ja se, että ihminen
on jatkanut synnintekoaan tuhansia vuosia eikä meno aiokaan muuttua.

Tiedän olevani epäreilu Jumalaa kohtaan, koska Hänhän uhrasi Jeesuksen meidän
vuoksemme; sen suurempaa rakkautta ei ehkä olekaan. Mutta silti. Mikä tässä oikein mättää

Ajatuksia?

Sinua taitaa vaivata ongelma nimeltään rehellisyys
Jokseenkin harvinainen ongelma...
Uskon kuitenkin, että näitä ahdistuksen kausia tarvitaan, jotta voimme nöyrinä jatkaa eteenpäin.
Kunhan vain pysyy kaikesta huolimatta Jeesuksessa, niin kestää koetukset.

Kyllä varmaan jokainen uskovainen välillä tuntee itsensä huonoksi. Itsellä ollut aika vaikeahko kevät. On ollut tietyissä tilanteissa vaikea jättää asiat Jumalalle ja on lähtenyt omalla voimalla etenemään ja tullut tietenkin joskus toimittua väärin. Suru ja ahdistus on myös vallannut useinkin mieltä. Ei uskonelämä aina ole ruusuista, välillä tulee todellakin vaikeita aikoja eteen. On aikoja kun kompastutaan, surraan ja ollaan todella väsyneitä. Ihminen on heikko ja meidän pitäisi nojautua kaikessa Jeesukseen. Vaikeina aikoina olen miettinyt että on hyvä myös muistella sitä kaikkea hyvää mitä Jeesus on meille jo tehnyt. Mitä Raamatun lukemiseen tulee niin en tiedä tarviiko siitäkään tehdä sellaista pakkoa joka päivälle että pitää tietty määrä lukea, jos joskus tökkii. Voi olla että vähän kerrallaan lukemista ja lyhytkin rukous, jos sen huokaa sydämestään on tiettyinä aikoina enemmän paikallaan.

Samoja fiiliksiä on itelläkin - tahtoisin tehdä enemmän Herran eteen, mutta käytännössä en joko osaa, pysty tai jaksa. Ei voi ainakaan kovin ylpeä olla omista "saavutuksistaan" kristittynä, kovin vähän mitään hyvää tullut tehtyä. Ihailen kovasti sellaista "ruokkikaa nälkäiset, vaatettakaa alastomat, päästäkää sidotut menemään" tyylistä toimintaa, mutta yksin en tunnu osaavan tehdä mitään, tarvitsisi ympärille porukkaa jonka kanssa tehdä. Tekosyyhän tuokin tietty on.

Lisäksi olen miettinyt, että Jumalasta puhutaan ja kirjoitetaan aina kovin rakastavana
ja lempeänä, mutta Raamattua lukiessa Jumala tuntuu minusta enimmäkseen pelottavalta.
Ja, häpeäkseni myönnän, myös kovalta ja jopa kylmältä. Minulle ei ole ollut ikinä
kovin kummoinen ongelma VT:n ns. ankara Jumala, mutta en pääse irti ajatuksesta,
jonka mukaan uskovien puheissa Jumala suorastaan hukuttaa ihmisen rakkauden pumpuliin,
mutta Raamattua lukiessa tulee olo, että Jumalaa tympii ihmisen heikkous ja pienuus ja se, että ihminen
on jatkanut synnintekoaan tuhansia vuosia eikä meno aiokaan muuttua.

Eteenkin vapaissa suunnissa on välillä vaikea tunnistaa raamatun Jumalaa siitä viestistä mitä siellä kuulee. Nykymaailma on kadottanut Jumalan pyhyyden tunnon, sen joka sai Jesajan huutamaan "Minä hukun!" nähdessään elävän Jumalan. Sama pätee minuun itseenikin.

Kiitos vastauksista; lohduttavaa kuulla etten ole ainut.

Pyhyyden tunto on hyvin ilmaistu. Luulen että välillä tavallaan unohdan, että Jumala on Pyhä Jumala. Mitä pyhä edes tarkoittaa, saati sitten Jumalan kohdalla? Vai voiko mikään muu olla pyhää kuin itse Jumala.

Minä tunnen nykyään lähes aina itseni huonoksi uskovaiseksi jo siitä, että huomaan useasti ajattelevani enemmän omia tarpeita kuin lähimmäisteni tarpeita ja tälläisessä tilanteessa en voi muuta kuin rukoilla Herraan olemaan minulle armollinen sekä antamaan entistäkin enemmän rakkautta ja viisautta lähimmäistäni kohtaan. Mielestäni tilanne omassa elämässä on tällä hetkellä näin ollen parempi kuin paljon aikasemmin, koska paljon aikasemmin pyrin olemaan teoillani hyvä uskova. Näin ollen myös näin ennemmin muitten virheet sekä arvostelin niistä. Tällä hetkellä näin "huonona uskovaisena" näen lähes jatkuvasti (ellen ole ylpistynyt) oman vajavaisuuden sekä omat virheeni ja pyrin uskoni ja parhaani mukaan tekemän ja elämään parannuksessa.

Mutta onneksi tämä Sana pitää sekä tuo rauhaa tähän syntiseen ja lihalliseen uskovaan.

...ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni...‭Galatalaiskirje‬ ‭2‬

paa kirjoitti:Mulla on taas menossa ahdistus surkean vaellukseni vuoksi.
Surkeaksi koen Jeesuksessa eloni sen takia, kun tuntuu etten tee mitään
Jumalan valtakunnan hyväksi, ja kaikki muut uskovat iloisesti kilvoittelevat ja
vaan kiristävät vauhtia mitä lähempänä maali on.
Ja sitten olen minä, joka vaan elelen tässä maailmassa, eikä sen kummempaa.
Joten pitääkö tässä nyt ryhtyä tekemään jotain? Siis ihan konkreettisesti?

Luen Raamattua päivittäin ja rukoilen. Kuitenkin oon huomannut uskossa oloni
ajan, että tulee ns. hyviä kausia, jolloin en saa Raamatusta tarpeekseni, ja
kaikki on vaan mahtavaa, koska saan olla Jumalan lapsi.
Sitten on nämä ahdistuskaudet, jolloin tökkii koko homma. Alan myös kyseenalaistaa
pelastustani, sitä etten tee hyviä tekoja tarpeeksi ja pelkkä viimeinen tuomio
ajatuksenakin pelottaa järjettömän paljon.

Onko tällainen normaalia?


Ajatuksia?

Tähän vielä, että sydämmen asenne on se kaikkein tärkein ja ratkaisevin asia, ei se, että ei tee hyviä tekoja. Minusta se on jo todella paljon ja suurta Jumalan ihmettä, että ihmisellä on kuitenkin sydämmessään halua rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään, koska mehän tiedämme, että näin ei kaikilla ole vaikka tekevätkin hyviä tekoja.

Minusta sinä paa olet juuri hyvässä ja oikeassa tilanteessa, mutta tuohon ahdistukseen ja masennukseen ei kannata jäädä vaan etsiä ja pyytää viisautta Jumalata mitä Jumala haluaa sinun tekevän ja mikä on sinun oma palvelutehtävä. Jos on aikaa ja terveyttä vielä paastolle niin paastoon kannattaa aina kun siis koko sydämestään etsii Herraa.

Kyllä...useammin kuin joskus, mutta oon ymmärtäny että se voi olla välillä sitä kun saviastia on hyllyllä kuivumas tai uskova on ns erämaassa.Ja kun sieltä saa palata niin saattaa kokea ihania keidashetkiä.Hetkiä kun Jumala puhuu ja koskettaa

paa kirjoitti:


Lisäksi olen miettinyt, että Jumalasta puhutaan ja kirjoitetaan aina kovin rakastavana
ja lempeänä, mutta Raamattua lukiessa Jumala tuntuu minusta enimmäkseen pelottavalta.
Ja, häpeäkseni myönnän, myös kovalta ja jopa kylmältä. Minulle ei ole ollut ikinä
kovin kummoinen ongelma VT:n ns. ankara Jumala, mutta en pääse irti ajatuksesta,
jonka mukaan uskovien puheissa Jumala suorastaan hukuttaa ihmisen rakkauden pumpuliin,
mutta Raamattua lukiessa tulee olo, että Jumalaa tympii ihmisen heikkous ja pienuus ja se, että ihminen
on jatkanut synnintekoaan tuhansia vuosia eikä meno aiokaan muuttua.

Tiedän olevani epäreilu Jumalaa kohtaan, koska Hänhän uhrasi Jeesuksen meidän
vuoksemme; sen suurempaa rakkautta ei ehkä olekaan. Mutta silti. Mikä tässä oikein mättää

Ajatuksia?

Jumalaa kyllä synti ärsyttää, se sotii Hänen Pyhyyttänsä vastaan, mutta tässä pitää muistaa, että vaikka Jumala vihaa syntiä ei Hän vihaa synnin uskossa olevaa synnintekijää. Se ei muuta asemaasi Jumalan edessä Hänen lapsenaan ja perillisenään. Olet otettu Herran Kristuksen nimeen ja olet siinä nimessä...Jeesuksessa. Se on sinun asemasi.

ESIM:

Lasta kielletään potkimasta jalkapalloa sisällä, lapsi ei kuuntele vaan monottaa palloa niin , että maljakot kilisee, hän saa toruja ja hänen vanhempansa ovat pettyneitä häneen.

Kuitenkin vaikka lapsi oli tootelematon , ei hänen asemansa vanhempiin nähden muttunut mihinkään. Hän oli silti rakas lapsi vaikka olikin kuriton! Näin Jumalakin suhtautuu meihin, eli asemamme ei ole kiinni siitä mitä me teemme, vaan asemamme on kiinni siitä mitä Jeesus teki. Asemasi Jumalan edessä ei ole sinun otettavissa tai annettavissa vaan Jumala päättää asemasi ja on jo sanassaan ilmoittanut miten korkea ja ihana se asema on.

Helposti unohtuu, että vaikka Jumala on armoton synnille ja tuomitsee synnin aina ja joka kaerta kuolemanrangaistuksella, niin niin kauan kun sinä olet sovitettu ja sinun syntejäsi ei laiteta sinun kannettavaksi on asemasi hurskas ja rakastettu.

Silloin kun on tiukkaa ja vaikeaa uskonelämässä niin silloin pitää mennä evankeliumin äärelle muistuttamaan itselleen mikä on homman nimi ja mikä on asemasi.

Uskovan asema on Jumalan pyhä, perillinen, lapsi, palvelija, jne.

Se ei ole sinun puutteesi ja heikkoutesi tai sinun ansaitsemasi täydellisyys, vaan Herra Jeesuksen Kristuksen täydellisyys ja Jumalan armo.

Lisäksi sanon , että on äärimmäisen tervettä kuulostella tilaansa ja sydäntänsä ja miettiä mihin suuntaan asiat menee. On terveellistä olla herkällä tunnolla Herran edessä.

Älä vertaa itseäsi toisiin uskoviin, sillä sinä olet sinä ja sinun polkusi ei ole muiden polku, vaan Jumalalla on sinulle ihan oma suunnitelmansa johon sinut johdattaa.

Ei siis niin että sinun täytyy itse tehdä sitä ja tätä tekoja, tekoja tekoja. Vaan niin, että Jumala johdattaa sinut. Voit huoletta uskoa, että elämäsi on Jumalan johdatuksessa ja kädessä. Jos elämäsi ei ole Jumalan johdatuksessa ja kädessä niin mitä silloin teet? Ihminenkö tietäisi Jumalan teistä ja tietäisi miten hänen elämäsä pitää mennä ja tietäisi mitä Jumalalla on itselle mielessä? Ehei Jumalan tiet ovat tukimattomat ja Hänen polullensa Hän meidät johdattaa, emme voi sitä kulkea itse sillä emme tiedä minne se menee. Jumala tietää vain mitä on kellekin suunnitellut. Näin Hän tekee EIKÄ TEKEMÄTTÄ JÄTÄ!

Jes. 42:16

Minä johdatan sokeat tietä, jota he eivät tunne; polkuja, joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät. Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoksi. Nämä minä teen enkä niitä tekemättä jätä.

Jer. 31:9

Itkien he tulevat, ja minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen. Minä vien heidät vesipuroille, tasaista tietä, jolla he eivät kompastu. Sillä minä olen Israelin isä, ja Efraim on minun esikoiseni.

Jumala johdattelee sinua, seuraa sinä vain. Äläkä kyseenalaista Jumalan taitoa johdatella ihmisiä, johdattelihan Hän 40 vuotta Israelia autiomaassa, ja kymmeniä miljardeja uskovia hän on ajan saatossa johdatellut ja on kyllä sinuakin taidollinen johdattelemaan.

Voipi myös olla, että kun kyselet itseltäsi että mitä pitäisi tehdä ja mitenpäin olla tämä kumpuaakin Jumalan johdatuksesta ja kohta Hän antaa vastauksen ja johdattaa taas kappaleen eteenpäin. Jos on semmoinen olo että jotain pitäisi tehdä niin voi olla että kohta jotain ilmaantuukin, nythän sinussa on jo herätetty tarve tehdä jotakin, kun se aikansa vahvistuu niin Herra näyttää mihin se tarmo laitetaan, hyvä siitä tulee!

Kärsivällisyyttä ja luottamusta Herraan rukoilen sinulle, kaikki kyllä selkenee ajallaan

Niinpä. Kuten Raamattukin meitä kehoittaa: "Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne (2.Kor.13:5)."