Minä olen kerran antanut risua pojalleni, kun oli pieni. Sanoin hänelle eräässä toistuvassa tilanteessa, että ellet nyt ole kunnolla niin äiti joutuu sinut piiskaamaan. Poika ei ollut kunnolla ja jouduin toteuttamaan lupaukseni. Sanoin hänelle, että nyt äiti joutuu tekemään sen mitä lupasin.
Haimme pienen risun pihapuskasta. Itkin itsekkin, koska se oli minulle myös kova paikka ja selitin sen myös pojalleni. Ripsautin vaan ihan pikkuisen sillä pari kertaa. Tuskin edes tuntui. Mutta tuntui varmaan sisimmässä pojalla eniten, niinkuin tuntui minullakin. Mutta tiedättekö. Se tehosi. Ja siitä syntyi joku juttu meidän välille, joka oli hieno. Jotenkin koin, että pojan luottamus minua kohtaan kasvoi.
Olemme jutelleet siitä joskus myöhemmin, kun on tullut aikuiseksi. Ja hän ei muista sitä pahalla. Se oli rakkautta. On eri asia kurittaa lasta vihan vallassa, kuin rakkauden vallassa. Niin, että lapsi kokee sen rakkautena. Tyttöjäni ei ole koskaan tarvinnut piiskata. Aresti on riittänyt heille.
Joku voi tarvita aina vähän enemmän. Samoin on seurakuntaperheessä. Isä kasvattaa tavalla, jonka kokee oikeaksi jokaisen kohdalla. Hän joutuu joskus vähän kovemmalla kädellä kouluttaa pois esim. isoa omaa minää tai oma-voimaisuutta joiltain. Ja uskon, että se ottaa myös Taivaan Isään kipeää, kun joutuu kurittamaan omia lapsiaan. Hän itkee itsekkin siinä rinnalla.
Olen niin kiitollinen omista lapsistani Jumalalle. Kaikki ovat kunnon ihmisiä ja poikakin ihanasti uskossa tänä päivänä. Ja siitä en voi kiittää ketään muuta kuin Jumalaa, joka on ollut niin armollinen minua ja perhettäni kohtaan.
