Tänään taas nousi tämä sama Raamatunkohta
1:22 Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne.
1:23 Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan;
1:24 hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli.
1:25 Mutta joka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään.
1:26 Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha.
Näinä hiljaisina hetkiä sitä katsoo peiliin ja kysyen millainen olen? Vastaus ei ole vielä kertaan ollut mitenkään mairitteleva.
Petänkö itseni sittenkin itseäni, sen vuoksi että olisi toisille tai itselleni kelpaava.
Yhtä lailla tiedä etten koskaan tule kelpaamaan edes itselleni miten siis muille taikka Jumalalle, aina jostain kohtiin vajaa ja oppimaton.
Sitä yrittää etsiä rakastavaa Jumalaa päivä toisensa jälkeen, en kuitenkaan löydä.
Päällimmäisenä en voi uskoa edes hyvään Jumalaan, entä uskonko edes Jeesukseen?
Hyvin ohuesti! En ole löytänyt Hänessä iloa tai mitään rauhaa, päinvastoin
Asioista vääntämistä, tappeluita, kinaa, toraa, toisen kusettamista kaikkea sitä mistä halusin päästä eroon, mutta aina vain löydän itseni sisäisen sekamelskan keskeltä.
Useat puhuvat rakastavasta Jumalasta ja siitä miten Hän rakastaa ja välittää.. mitä on sitten Jumalan rakkaus omalla kohdallani?
Se on jatkuvaa vääntämistä,kääntämistä, mitättömyyttä, kinaa, lakia, epäkelpoisuutta – mikään ei riitä olotila.
Tällä foorumilla, en ole koskaan kokenut kuuluvani joukkoon, irtolainen niin maailmassa kuin uskovien kesken.
Joskus tekisi mieli heittää kaikki nurkkaan ja haudata syvimpään helvettiin ja elää tämä jäljellä oleva aika jossain mistä kukaan ei löydä.
Mutta mitä hyötyä siitä on jos pakenen? Ei mitään, mitä hyötyä on siitä jos jään? Ei mitään.. sama taistelu ja tora uskovien kesken, kaikki uhrataan kaksinaamaisuuden alttarille.
Puhumme muka totta mutta silti valehtelemme, myymme toisen lähimmäisemmekin halvasta hinnasta jottemme jää itse kiinni vääryydestä.
Tämä kaiken löydän myös itsestäni, eli jos syytän Jumalaa vääryydestä, olen itse väärässä, jos taas syytän toisia uskova väärästä, olen siinäkin väärässä – jos syytän itseäni vääryydestä, olen siinäkin väärässä.
Miten joku ihminen voi olla näin väärässä? Eikä missään kohtiin elämäänsä oikeassa? Onko jotkut vain luotu olemaan väärässä?
Seuraava kirjeestä löydän yhä uudestaan itseni
2.Timoteuksen kirje:
3:1 Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja.
3:2 Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita,
3:3 rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä,
3:4 pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia;
3:5 heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.
Löydän itseni jokaisessa kohtaa, yksikään kohta ei jää täyttämättä ja kun täytän, sisimpääni nousee kysymys, mikä voima saa minut roikkumaan niiden ihmisten joukossa jotka ovat rakkaudellisia, sopuisia, hillitseviä, lempeitä, pahan vihamiehiä, luotettavia, väkivaltaa vihaavia, nöyriä, enemmän Jumalaa rakastavia kuin ihmistä, heissä joissa on jumalisuuden ulko- ja sisäkuori.
Eihän minulla mitään yhteistä!