Olen aina inhonnut mammonan palvontaa, en pidä kehumisesta ja sellaisesta meillä on millä mällätä asennetta.. yleensä olen aina suhtautunut järkevästi ja elänyt kohtalaisen vaatimattomasti, tai jos jotain on hankittukin, se on omasta mielestä hankittu tarpeeseen. En siis pidä sinänsä minkään omistamista pahana asiana sinänsä, vasta silloin kun se muodostuu ongelmaksi.
Silti nyt jo pidemmän aikaa, lasten synnyttyä, minulle on muodotunut jokin käsittämätön hamstraus, hankin siis lasten merkkivaatteita.... meidän taloon ei mahdu enempää vaatetta sisään, ulos olen yrittänyt myös saada, mutta ongelmaksi muodostuu silloin se, kun enempi tulee sisään kuin ulos tavaraa... myös lasten leikkitavaroita meillä koti pursuaa...
Koen ihmisenä olevani epäonnistunut, äitinä haluaisin antaa aikaa lapsille ja olla hyvä äiti... mutta kun ongelmasta muodostuu ahdistava kierre, jossa esim. facebook kirppikset pitää tsekata useamman kerran päivässä... en pysty niillä eväillä olemaan se äiti, joka tahtoisin olla. Haluan olla äiti joka on läsnä lapsilleen ja pitää kodin puhtaana ja samalla hänellä on aikaa myös leikkiin ja hauskanpitoon.
Olen miettinyt, lapseni ovat tärkeimmät mitä olen tässä elämässäni saanut lahjaksi. Projisoinko jotain piilevää käsittelemätöntä ongelmaa sisimmässäni tuon kautta, ainakin toisaalta minua suunnattomasti ahdistaa ostelu, mutta silti teen sitä.
En tiedä onko tämä väärä paikka tuoda asiaa esille. Olen usein huomannut, että ihmisten asenne saattaa muuttua, kun kertoo olevansakin aika virheellinen tapaus, ikäänkuin toiset pettyisivät, etten ole sitä mitä he ovat kuvitelleet minun olevan. Mutta enhän elä tätä elämää toisille ihmisille ja heidän mielipiteilleen. Ehkä olisi joku joka haluaisi muistaa minua tässä asiassa, joka todellakin vangitsee minua ja elämääni.