Siis ....
Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä
ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki
Jumala on siis läsnä siellä missä mekin.
Ja on luonnollista, että me myös silloin tunnemme Hänen kosketuksensa.
Itse asiassa Jumala asuu meissä, jotka olemme Hänen omiaan.
Jumala on tullut Pojassaan meitä niin lähelle,
että Hän on minussa, ja minä Hänessä.
Me olemme yhtä. Näin Sana sanoo,
ja näin myös Pyhä Henki minussa todistaa.
Mutta sitten elämässä on hetkiä, jolloin tämä
Ykseys, Sanan totuus, Pyhän Hengen osallisuus
tulee erittäin konkreettiseksi.
Minä nyt mainitsin kolme paikkaa,
joten esimerkit niistä.
Joskus olen ollut
hengellisessä kokouksessa,
joka on jo loppunut, kukaan ei enää puhu,
kukaan ei enää veisaa kiitosvirsiä,
kukaan ei rukoile. Mutta. Pyhä Henki
on niin voimallisesti läsnä tuossa tilassa,
että ihmiset vain istuvat penkeissään.
Kukaan ei lähde mihinkään.
Tilaisuuden vetäjä sanoo yhä uudestaan,
että tilaisuus on päättynyt. Mutta kukaan
ei halua lähteä pois Herran Kirkkauden läsnäolosta.
Sitten hiukan toisenlainen tapaus.
Kerran
kotonamme oli pieni rukouskokous.
Läsnä oli ehkä vajaa kymmenen henkeä.
Minä hiukan säestin uruilla, ja lauloimme Hallelujaa-laulua.
Yht'äkkiä minä koin, kuinka Jumalan Pyhä Henki laskeutui
tuohon tilanteeseen hyvin voimakkaasti.
Jumalan Pyhyys laskeutui tuohon tilanteeseen
niin voimakkaasti, että minä jotenkin koin itseni
kelvottomaksi säestämään tuossa tilanteessa.
Mutta sitten eräs rouva kuiskasi ylistyslaulun lomasta:
"Jatketaan vielä".
Minä asetin arasti sormeni takaisin koskettimille,
ja jatkoin säestystä. Jumalan läsnäolo tuli aina vaan
konkreettisemmaksi. Yhtäkkiä eräs nuorempi naishenkilö
alkoi itkeä todella voimakkaasti.
Me muut jatkoimme: "Haalleluuuujaaaaaaa ......
Haalleluuuuuujaaaaaaa ....."
Jumalan Pyhä Henki oli läsnä erittäin konkreettisesti.
Jokainen solu minussa tiesi, että Hän on läsnä.
Lopulta lopetimme tuon laulun.
Oli hiljaista. Kunnes tuo nuorempi nainen,
edelleen voimakkaasti itkien sanoi:
"Minä ... minä .... näin ... Jeesuksen.
Hän seisoi tuossa kohtaa,
ja Hänen kätensä olivat ojennetut meitä kohti,
ja Hän siunasi meitä."
Ja nainen jatkoi itkemistään.
Ehkä kuitenkin kaikkein läheisin tuntuma
Jeesuksen läsnäolosta minulla on tilanteesta
sairaalassa,
jossa tämä heikko ruoko (kalamos) oli oikeastaan jo katkennut.
Minä olin käynyt läpi jälleen kerran kriittisen leikkauksen.
Ja muutamaa päivää myöhemmin minä melkein kuolin.
Juuri ja juuri minut ehdittiin leikata uudestaan.
Mikä oli ihme jo sinänsä, vaikka potilashuoneeni
oli aivan leikkaussalia vastapäätä.
Oma erikoiskirurgi "sattui" juuri silloin
valtavan isolta sairaala-alueelta juuri tuohon
rakennukseen, tuohon käytävään jne.
Jäin vielä henkiin. Mutta olin hirvittävissä kivuissa.
Tuntui kuin jokainen soluni tekisi kuolemaa.
Kipupistoksista ei oikein ollut mitään apua.
En pystynyt tietenkään syömään enkä juomaan.
Päivät ja viikot kuluivat tuskan täyttämänä.
Jopa kirjaimellisesti tuskasta kiemurrellen.
En pysynyt enää hereillä kuin hetken,
kun minua käytiin katsomassa.
Seurakunta rukoili. Ja kotiseurakuntani
saarnaaja kävi monestikin minua katsomassa.
Sairaalapappikin kävi pyynnöstäni minua katsomassa,
mutta ei hänestä oikein paljon iloa ollut.
Jaksoin kuitenkin kiittää ja siunata hänet.
Lopulta eräs sairaanhoitaja sanoi minulle
kipupistosta taas antaessaan:
"Jos sinä et ala syödä ja juoda,
niin et sinä koskaan ....".
Minä jäin miettimään noita sanoja.
Minähän olen letkuissa ja teen kuolemaa.
En minä pysty edes ajattelemaan syömistä.
Seuraavana yönä minä sanoin Jeesukselle,
että kyllähän Sinä kuulit mitä hoitaja sanoi.
Ja Jeesuksen nimessä minä nousin sängystäni ylös,
ja astuin huoneestani sairaalan käytävälle.
On kuin ihan uusi maailma olisi auennut.
Olin niin pitkään jo viettänyt tuskan täyteisiä
päiviä ja öitä yksinäisessä huoneessani
tuskien täyttämässä vuoteessani. Mutta nyt minä kävelin.
Pitkin sairaalan käytävää edestakaisin.
Minä ja letkuteline käytävän päähän ja takaisin ja hiljalleen uudestaan.
Näin yöhoitajia. Pyysin sellaisen erikoistuolin huoneeseeni,
jotta voisin siinä mahdollisesti istua.
Sellainen tuotiin ja minä istuin. Sekin tuntui taivaalliselta.
Istua tuolissa. Sitten kaivoin tai ehkä pyysin hoitajia
kaivamaan kaaapistani vaimoni tuoman äänitteen ja korvalappustereot,
ja pistin kasetin soimaan:
"Yksin en kulje, en hetkeäkään,
vierelläin aina mä Jeesuksen nään ... "
Lukemattomia kertoja olin tuon kasetin kuunnellut,
mutta nyt jokainen sana ja jokainen sävel
tuli kuin osaksi minua.
Tajusin niin konkreettisesti sen,
että minä en ole hetkeäkään ollut yksinäni tuossa huoneessani.
Elämä ikäänkuin virtasi minuun. Ja Hän on tuo Elämä.
Tuon yön jälkeen,
minä en tarvinnut enää yhtään ainoaa kipupistosta,
minä aloin hiljalleen syödä ja juoda.
Ravintoletku ja tiputus postettiin
ja minä pääsin muutamien päivien jälkeen kotiin.
Odottamaan kutsua seuraavaan leikkaukseen.