Herman: Ajattelen ystävyyttä laajamuotoisesti. Toki pallopelikavereita voi olla, voi olla harrastuskavereita ja muita. Minulla ei ole tällä hetkellä juuri sellaisiakaan. Mutta olen aina ystävien kanssa tehnyt erilaisia asioita, en vain istunut neljän seinän sisällä. Ystävän kanssa voi ulkoilla, marjastaa, jutella ja pitää hauskaa. Ystävän kanssa voi myös jakaa ilot ja surut, uskovien kanssa mahtavaa on myös rukousyhteys! En halua ystävyydeltä vain sitä, että "ratkotaan ongelmia". Se voi olla myös aktiivista tekemistä, remonttihommia tai vastaavaa. Lisäksi joskus marjametsään voi olla kiva saada seuraa.
"On ok olla eri sukupuolta olevan ystävä, jos on sinkku". En ole tästä samaa mieltä. Ympäristön painostuksesta (ei oma puoliso!) vähensin yhteydenpitoa miespuolisiin ystäviini. Jossain vaiheessa ymmärsin, että se on typerää. Itsellä ei ollut tässä asiassa ongelmaa, ei ollut ystävillänikään eikä aviopuolisollani. Mieheni tietää, keitä tapaan - on tavannut suurimman osan kaikista "miespuoleisista tuttavistani". Nykyään olen melko säännöllisesti yhteydessä myös miespuolisiin ystäviini. Mielestäni henkisen haureuden raja menee siinä, salaako puolisolta jotain. Jos keskustelen ystävän kanssa asioista, joista mieheni voisi kuulla, ystävyys on hyvällä pohjalla. Jos keskustelee ystävien kanssa sellaisia asioita, joita puoliso ei saa kuulla, se on väärin. Toisaalta on sellaisia asioita, jotka miestäni ei kiinnosta. Usko on yksi asia, joistain työkuvioistani hän ei ymmärrä mitään. Minua taas ei aina jaksa kiinnostaa hänen intohimonsa penkkiurheilua kohtaan. Hän harrastaa omien kavereidensa/ ystäviensä kanssa niitä asioita, joita ei jaa täysin minun kanssani. Sama pätee toisinpäin. Emme kuitenkaan salaile asioita.
Toki olen miettinyt sitä, että puhun uskoville ystäville melko avoimesti avioliitostani. Olen rukoillut myös heidän kanssaan mieheni uskoon tulemisen puolesta. Onko tämä sitten salailua, koska en ole kertonut rukouksista miehelleni? Joskus on viisautta olla hiljaa ennen kuin tulee oikea hetki puhua. Joskus taas hiljaa oleminen on valehtelua. Siinäkin on suuri ero. Jos puoliso ei ole uskossa, minulla ei olisi minkäänlaista seurakuntayhteyttä, jos en voisi puhua asioista, joihin miehelläni ei ole tarttumapintaa!
Olen kiitollinen, ettei mieheni ole mustasukkainen. Olen kertonut avoimesti, keitä tapaan, jos olen matkalla toisessa kaupungissa. Suurimmat ennakkoluulot tulevat liittomme ulkopuolelta. Tilanne voi tietysti muuttua, kun mieheni tulee uskoon. Ehkä tapaamme näitä ystäviäni yhdessä ! Toisaalta olen tavannut pariskuntia (niin uskovia kuin ei-uskovia), jotka tekevät kaiken yhdessä. Heillä on kaikesta sama maku, tekevät kaiken yhdessä jne. Tällaiset ihmiset elävät toisen kautta, mikä on eri asia kuin tulla yhdeksi/ olla kimpassa tai tiimi/ ajatella toisen parasta. Joskus haluan jutella pariskunnasta toisen osapuolen kanssa, ja toinen istuu vieressä kuin liimattu. Toki puolisot muistuttavat yhä enemmän toisiaan, mitä kauemmin ovat naimisissa. Luojalle siitä kiitos, ettei kuitenkaan tarvitse muuttua toiseksi ihmiseksi. Kummallakin saa olla omat ajatukset, omat tila ja Jumalasuhde.