Olen kaivannut puolisoa jo varmaan viimeiset kymmenen vuotta, ja minusta on varsinkin viimeaikoina tuntunut että sekoan kohta tyystin tämän asian takia. Suurin osa ystävistäni on joko naimisissa tai avosuhteessa. Tunnen syvää turhautumista, kateutta, vihaa ja katkeruutta asian takia, vaikka en tietenkään hyväksy tuntemuksiani saati elä niiden vallassa. Ne ovat silti läsnä. Tunnustan että kun hyvä ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin, uutisella oli minuun masentava vaikutus.
Tunsin jälleen epäonnistuneeni. Toisella kaverilla meni poikki edellisen kanssa ja kohta olikin jo uusi. Taas ahdisti - mikä hitto minussa on vikana? Saatana kätyreineen kiusaa minua tällä asialla, ja kiusaus vajota katkeraan vihaan on jo huomattava. Tekisi mieleni julistaa olevani kirottu. Kirottu kärsimään ja katsomaan vierstä muiden onnea. Koen olevani ikuinen epäonnistuja, onneton jakojäännös. Terveyteni horjuu, koulu menee miten sattuu, olen 25 ja mitään en ole saanut elämälläni aikaan.
Kuitenkin Herra on hyvä, ja jos minun on oltava ikäni yksin, niin olkoon sitten niin.
Mutta toiveeni on että minäkin voisin saada kumppanin itselleni.
Miehen ei ole hyvä olla yksin. Mutta usein minusta tuntuu että koko elämäni on yhtä kivun ja epäonnistumisen täyttämää kompastelua. Onko se osani? Jos on, niin olkoon sitten.
Mutta sattuu olla näin.
Ihan oikeasti.
Pyydän rukousta, sanaa, mitä tahansa.