Miettinyt tässä olen... ehkä viimeinen vaihtoehto on, että aivan oikeasti alan panostamaan tuohon sanan ymmärtämiseen, kun tahtoo olla että tämä uskonelämä on liikaa varmaan keskittynyt johonkin kokemuspohjaiseen.
En ole kunnolla moneen vuoteen raamattua aukaissut, kun tuntuu että sieltä ei mikään aukea millään tavoin. Ei kait sitten kumma ole, jos ymmärrys on puolitiessään. Raamattukin toisaalta on sellainen kirja, että ei sitä lueta, jos siitäkään ei anneta sitä ymmärrystä, että kyllähän se käsikädessä kulkee jotenkin sen uskonelämän kanssa, että sitten tulee käsikädessä se sanan opiskelu ja uskon varmuus ja kaikki.
Onko tämä sitten oma teko... kuitenkinhan myös itse on otettava itseä niskasta kiinni, eikä pidä odottaa että joku tulee sieltä mutakosta nostamaan. Luulenpa että Jumala odottaa, jos vain itse menen Hänen luokseen enkä odota vain avuttomana että Hänen tulisi tulla minun luokseni ikäänkuin.
Koen tämän päiväisen osalta, kun tässä olen kaikenlaista koheltanut tänne palstallekin, että Jumalakin saattaa olla sitten myös hieman huumorintajuinen, että vaikka itse toimin tässä, niin jollain tavoin myös näen että siihen liittyy lievää huumorin poikastakin Hänen osaltaan.
Toivon todella, että saisin elää elämäni Jeesukselle ja että yksin Hän saisi olla minun Herrani. Olen alkanut ymmärtämään että elämä Hänessä on rauhaa ja se riittää mikä on osani Hänen suunnitelmissaan. Oikeastaan kaipaan vain Hänen antamaa rauhaa, vihdoin ja viimein, sille paikalle haluan mennä, jossa Hänen lähteensä on.
Uskonelämäni ovat täyttäneet omat toiveet, olen ollut itsekäs, omaa kunniaa tavoitteleva. Olen ollut riidanhaluinen ja olen luullut tietäväni enemmän kuin muut, vaikka todellisuudessa en ole tiennyt yhtään mitään. Olen sortunut ulkokultaisuuteen.
Tällaisia kirjoittelin nyt, näin koin. Toivon että opin ymmärtämään luojaani ja että Hän saisi johdattaa minua ja minun askeleitani tässä ja nyt, iankaikkisesti eteenpäin.