Ihminen, joka perustaa uskonsa omiin tekoihinsa

Yleistä keskustelua, aihe on vapaa

Ihminen, joka perustaa uskonsa omiin tekoihinsa

ViestiKirjoittaja todael » 11. Kesä 2012 20:14

Ihminen perustaa [hyvin usein] uskonsa omiin tekohinsa (tai hänelle tehtyihin kirkollisiin sakramentteihin). Minut on kastettu (olen mennyt kasteelle) - SIKSI olen uskossa. Minä menen ehtoolliselle - SIKSI olen uskossa. Monesti uskon teot kääntyvätkin koko uskon perustaksi - ja tällöin ihminen pyrkii pelastamaan itsensä omien uskonnollisten tekojensa kautta. Tällöin uskon kohde on ulkonainen uskonnollinen sakramentti, ei persoonallinen Kristus. Ihminen tunnustaa ja puhuu sakramenteista, ei Jeesuksesta - tämä paljastaa ihmisen uskon perustan.

Ns. ratkaisukristillisyys on sama. Siinä ihminen perustelee uskontuloaan oman tahdonvalintansa perusteella ja jopa rakentaa uskonsa oman ratkaisunsa varaan. Tässäkin tapauksessa ihminen perustaa uskonsa oman tekonsa varaan, ja se näkyy usein tällaisen ihmisen puheissa. Ihminen kerskaa omasta tahdonvalinnastaan, kasteestaan tai muusta uskonnollisesta teosta, jonka varassa tällaisen ihmisen usko lepää.

RIppi on myös tekijä, johon uskonnollinen ihminen vetoaa.

Monesti ripittäytyjä hakee anteeksiantamusta rippi-isältään. Tunnustaminen, sääli, myötätunto ja siihen päälle syntien anteeksiantamisen julistaminen - vääristyvät sellaiseksi, jossa ripittäytyjä sekä rippi-isä ruokkivat väärällä tavalla toinen toistaan. Jo se että ihminen turvautuu "rippiin" on mielestäni vääristymä - turvautuminen tulisi kohdistua Kristukseen, eikä hyvään rippi-isään.

Itse olen ollut tilanteissa, joissa ihminen haluaa ripittäytyä. Pohdin rukoksessa paljon tilanteen merkitystä ja sitä miten minun tulisi johdattaa toinen ihminen hänen avoimen tunnustuksensa kautta katselemaan Kristusta ristiinnaulittuna- EIKÄ vaan tyynnytellä että "kyllä se siitä". Siksi näen omalla kohdallani "ripin" avustuksena, jossa rukouksin ja sanoin (SEKÄ kuuntelevin korvin) johdatan toisen näkemään puuhun naulatun, ja synnin tähden kirotun Jumalan Karitsan.

Omat sanani, eivätkä lohdulliset rohkaisemiset auta todellisessa synnintunnossa olevaa. Vain Pyhä Henki voi avata Kristuksen sovituksen ja antaa ihmiselle sielunrauhan.

Usein parannuksen tekeminen on yksi uskonnollinen teko, jolla yritämme ansaita asemaamme [syntien anteeksisaamisen] Jumalan edessä. Mielestäni, todellinen parannuksen tekeminen on antautumista uskossa yksin luottamaan Kristuksen työhön, ei sitä että "esitämme" itseämme esim. rippi-isän edessä kovin katuvana ja parannusta tekevinä. Jumala yksin antaa syntejä anteeksi, ja yksin Hän näkee missä mielessä ihminen katuu ja kääntyy Kristuksen luo [vai käänty ollenkaan]. Ihminen ei voi tätä nähdä - MUTTA ihminen voi "tuuditella" katumattomankin ihmisen siihen toivoon, että kyllä kaikki on hyvin. Tällöin me luomme vaarallisen, syntiä vähättelevän "rippi-rakenteen" jossa ihmistä ei johdeta todellisen katumuksen ja parannuksen tekemisen paikalla.

Tässä mielessä on erittäin vaarallista mennä julistamaan syntejä anteeksi kenelle tahansa ja miten tahansa, ja näin ottaa sellainen valta ihmiselle, joka hänelle ei kuulu.

Mitä enemmän olen keskustellut uskovien kanssa, huomaan hyvin usein saman asian. Ihminen vetoaa aina johonkin uskonnolliseen tekoon, joko hänen itsensä tekemänä tai jonkun toisen ihmisen hänelle tekämänä [esim. kävin sen ja sen pastorin rukoiltavana/siunattavana] Olen surulla miettinyt tätä rukouksessa [nähnyt siinä myös itseni] ja pyytänyt Jumalaa omalla kohdallani toimimaan tavalla, että ihminen pääsisi pois väärien uskonnollisten perustusten varasta Kristuksen tuntemiseen.

- todael
todael
 

Re: Ihminen, joka perustaa uskonsa omiin tekoihinsa

ViestiKirjoittaja todael » 11. Kesä 2012 23:30

Moralistinen vanhurskaus – väärennetty evankeliumi

Mitä moralismi tarkoittaa ? Moralismi on arvokonservatiivista taipumusta paheksua toisin eläviä (esim. homoseksuaaleja, prostituoituja, alkoholisteja) ja samalla suorittaa tuomioita sekä omanarvon kohentamista, sen halveksumisen että väheksymisen kautta, jota moralisti osoittaa moraalittomia kohtaan.

Jumalan evankeliumin tehtävä ei ole paheksua eikä halveksua ketään, vaan julistaa pelastus sanomaa Jeesuksessa Kristuksessa. Ei paheksua eikä halveksua itseämme, eikä varsinkaan toisia ihmisiä.

Jeesus sanoi Matt.5:20 ”Sillä minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan.” Jeesus varoitti meitä moralistisesta vanhurskaudesta, ja sanoi, että tällainen vanhurskaus ei johda Jumalan valtakuntaan, päinvastoin se päämääränä on ero Jumalasta. Paavali varotti galatalaisia sanoen:

Gal.1:6-7 ”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin.”

Vääristelty evankeliumi tähdentää kaiken kunnian ihmisen elämän muutoksesta ihmiselle itselleen. Tämäkin usein kätkeytyy hyvin kristillisten termin taakse, jota on monesti vaikea paikallistaa. Katoliset uskovat, että koko kristillisen elämän voima saadaan Eukaristian (Katolinen ehtoollinen) kautta, joka vahvistaa ja antaa siihen uskovalle iankaikkisen elämän voiman. Vapaissa suunnissa sama ajattelu malli on kätketty jatkuvaan Jumalan voiman etsimiseen, joka itse asiassa EI ole Jumalan voiman etsimistä, vaan Jumalan voiman etsimistä itsellemme.

Käärme langetti Eevan, suostutellen hänet syömään hyvän- ja pahatiedon puusta. Houkuttelevin ajatus Eevalle oli se, että HÄN ITSE oli tuleva niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan. Lankeemuksen syvin ”ase” oli siis Jumalan kaltaiseksi tuleminen. Ihminen itse halusi saada voiman ja viisauden, ollakseen Jumalan kaltainen.

Hyvin kätketysti tämä sama lankeemus näkyy tämän päivän seurakunnissa juuri moralistisen vanhurskauden opettamisessa. Opetus on se voima, jolla pyritään kasvattamaan ihmistä raamatullisen elämän mukaiseen vaellukseen. Opetus siis ei itsessään ole väärää – päinvastoin – se tukeutuu vahvasti moralistisiin pääperiaatteisiin, jonka takana vahvasti pyritään erottamaan uskovia synnistä, ja opettamaan heitä kasvamaan pyhitys elämässä. Nopeasti katsottuna kaikki näyttää aivan oikealta.

Paavali opetti (Room.10:1-10), että sen aikaiset juutalaiset omasivat erittäin voimakkaan kiivauden Jumalan puolesta – pystyivät siis osoittamaan tarkasti mikä oli syntiä mikä ei – mutta he eivät tehneet sitä taidon mukaan. He eivät tahtoneet alistua Jumalan vanhurskauden alle, vaan koettivat pystyttää omaa vanhurskauttaan. Tämä sama näkyy myös moralistisen raamatunopetuksen muodossa. Opetus koetaan voimana, joka vaikuttaisi ihmisen tahdossa muutoksen ja jonka kautta ihminen pystyisi muuttamaan tapansa ja synnilliset taipumuksensa.

Tällainen evankeliumi on vääristettyä evankeliumia. Opetus itsessään ei koskaan kykene muuttamaan ihmisen sisäistä turmeltuneisuutta, koska se yksin esittää vaatimuksen – millainen minun tulee olla – mutta se ei muuta voikaan antaa. Tämän tähden Rom.10:4:ssä Paavali sanoo, että Kristus on lain päämäärä – toisin sanoen, Kristus on NYT meidän vanhurskautemme, ja täten meidän ei tule pyrkiä opetuksellisen voiman kautta edes kuvitelemaan että saavuttaisimme yksistään sen voimassa elämässämme minkäänlaista muutosta. Opetus sanoo miten tulee elää ja miten ei tule elää - muuta se ei voi. Evankeliumi päinvastoin sanoo "sinä et voi, et todellakaan voi - MUTTA Kristus voi - sillä Hän elää sinua varten"

Mihin todellinen opetus sitten Jumalan evankeliumissa kohdistuu? Opetus kohdistuu aina sanoihin ”Kristus teissä, kirkkauden toivo”. Kaikki kehotukset, käskyt, varoitukset – Jumalan mielenmukaisen parannuksen tekeminen TÄYTYY kohdistua siihen, että me elämme uskon elämää Kristuksessa. Tällöin opetus ei ole moralistista, vaan se on evankeliumia – opetusta Jumalan vanhurskaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Kristuksen risti on Jumalan voima. Tämä risti kukistaa kaiken ihmisen aikaansaaman moralistisen hyvyyden, kaiken ihmiskunnian. Kristuksen risti julistaa meille – on vain yksi vanhurskaus jossa SINÄ olet puhdas, jossa sinun elämäsi muutos voi olla todellista muutosta – se on Kristuksen vanhurskaus.

Kun istun seurakunnan kokouksessa ja mietin, kuinka tämä jatkuva moralistinen ihmisen paranteleminen – aivan loistavien saarnojen kautta – etäännyttää minua Kristuksesta, ja laittaa minut katsomaan vain itseeni – väsyn, masennun, menetän ilon ja voiman seurata Jeesusta. Jäljelle jää vain tietoisuus ”minun täytyy muuttua”, ei muuta. Kristus hautautuu moralistisen lain vaatimuksen alle, kuten sinne hautautuu myös usko Kristuksen täydelliseen vanhurskauteen. Helposti tämä murentaa koko Jumalan lapsen aseman, ja saatan jopa ajatella, että en voi pelastua koska näen näin paljon vain pahaa itsessäni.

Jumalan evankeliumi tahtoo siirtää katseesi Kristukseen. Tämä tapahtuu Jumalan Sanan opetuksen perusteella. Mutta voi niitä julistajia, jotka opettavat vain moralistista evankeliumia, sillä sen on kuoleman ei elämän evankeliumi. Jeesus Kristus on elämä, ja ilman Häntä ei voi tapahtua mitään muutosta elämässäsi, vaikka kuinka sinua opetettaisiin miten sinun tulee elää. Kristuksen vanhurskaus ei koskaan sivuuta synnin tuomiota, eikä siitä pois kääntymistä (parannuksen tekemistä) mutta näiden kohde ei ole minun itseni paranteleminen, vaan Jeesuksen vanhurskauden vastaanottaminen uskossa Häneen. En yritä kelvata Jumalalle muuttamalla itseäni, vaan uskomalla Jeesukseen.

- todael http://uloskutsuttu.blogspot.fi/2011/12/moralistinen-vanhurskaus-vaarennetty.html

LOPUKSI OTE Risto Santalan artikkelista Sana-lehden numerossa 12-13/1970

Oikeaa raamatullisuutta


on se, että elämme Raamatusta ja etsimme sieltä Kristusta. Apostoli Paavali vangitsi tietoisesti "jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle" (2. Kor. 10:5). Pahinta on aikanamme, että Raamattu alkaa jäädä syrjään. Ja jos jumaluusoppineina kirjoittelemme, sanomme: "Näin sanoo Barth, näin sanoo Brunner tai Tillich - - ja näin sanon m i n ä." Herran sanomiset jäävät syrjään. On ehdottomasti tärkeää, että meillä on oikea oppi, sillä epäraamatullinen oppi synnyttää väärää elämää. Mutta on vielä jotain sitäkin tähdellisempää, joka jää helposti syrjään.

Olen tämän kevättalven aikana pysähtynyt kahden asian eteen, jotka koen kristillisen kilvoituksemme koetinkivinä. A p o s t o l i P a a v a l i j u l i s t i J e e s u s t a eikä vain oppia hänestä. Jos julistan vain oppia, eksyn helposti toisen tuomitsemiseen. Mutta jos julistan Kristusta, olen itse koko ajan kuulijan asemassa kysymässä, "mitä Henki seurakunnalle sanoo". Opin mestari mestaroi aina lähimmäistään. Toiseksi apostoli Paavali kirjoittaa Room. 10:4:ssä, että K r i s t u s o n l a i n l o p p u.

L a k i -sanalla tarkoitetaan hepreassa "tooraa" eli "oppia". Kristus tahtoo johtaa meidät oppisuhteesta persoonasuhteeseen. Eräässä englantilaisessa "kliinisen teologian" tutkimuspaperissa sanotaan, että "laki ei voi koskaan olla persoonallisen suhteen perusta". En voi kyllä tuntea Kristusta ellen tunne Hänen sanaansa ja oppiansa. Mutta kääntymätön ja uudestisyntymätön sydän voi osata oppinsa silti k u u l e m a t t a Jeesusta ja r a k a s t a m a t t a H ä n t ä.

Jumalan tahto tulee täyttää, mutta voimme saada v o i m a n siihen vain Hänen yhteydessään. Silloin Jumala Hes. 36:27:n mukaisesti "vaikuttaa", että noudatamme Hänen käskyjään. Tästä syystä apostoli Paavali kirjoittaa yli 150 kertaa kirjeissään Kristuksessa olemisesta. S i k s i p ä ä a s i a o n, e t t ä K r i s t u s s a a o l l a o p i n f u n d a m e n t t i.
todael
 


Paluu Yleinen keskustelu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 25 vierailijaa