Haluan jakaa jotain siitä, mitä olen oivaltanut ja oppinut armolahjoista. Armolahjoista on kirjoitettu paljon, ja opetettu vielä enemmän. Osa opetuksesta ei ole Raamatun mukaista. Ensisijainen ohjenuora on Raamattu. Tämän lisäksi olen lukenut Steve Thompsonin kirjaa "Tunnista Jumalan ääni".
Thompson opettaa siinä armolahjoista tavalla, joka on antanut minulle vastaukset 10 vuoden taisteluun epätietoisuuden kanssa. Tässä on sekaisin sekä Thompsonin opetusta että omia kokemuksia ja ajatuksia.
Monissa seurakunnissa opetetaan armolahjoista sekavasti. Suurin osa seurakunnista/ kirkoista on joko karismaattiskielteinen tai karismaattispelkoinen. Karismaattiskielteisiä tai -pelkoisia kirkkokuntia on muun muassa evankelisluterilaiset tai lestadiolaiset. Tarkoitan tällä yleistä opillista linjaa, ja seurakuntia on erilaisia. Evankelisluterilaisessa kirkossa armolahjoja pelätään tai hieman vaivaannutaan. On monia seurakuntia, joissa siitä ei opeteta lainkaan. Helluntaina luterilaisen kirkon saarnat ovat usein imperfektimuotoisia, millä viitataan menneisiin tapahtumiin. Amolahjat ovat olleet menneisyydessä, mutta "nykykristityt" pärjäävät ilman niitä. Jos jossain luterilaisen tai muun karismaattispelkoisen seurakunnan tilaisuudessa satutaan opettamaan armolahjoista, opetus on yleensä sekavaa. On erilaisia armolahjatestejä, mitkä eivät perustu Raamattuun, mutta jolla yritetään tyydyttää (varsinkin nuorten) ihmisten heräävä kiinnostus armolahjoja kohtaan. Opetuksen taso johtuu suurimmaksi osaksi siitä, etteivät kaikki hengellisen työn tekijät ole uudestisyntyneitä krisittyjä tai he ovat sidottu virkaansa (yleiseen linjaukseen). Ne uudestisyntyneet kristityt, jotka toimivat seurakuntien viroissa, eivät pelon tai muun syyn vuoksi juurikaan opeta näistä asioista. Voi olla, ettei heillä ole myöskään nimiä tai sanoja kuvaamaan armolahjojen toimintaa/ ilmiöitä tai he eivät osaa yhdistää kykyään armolahjojen toiminnaksi (koska eivät ole saaneet itsekään totuudellista opetusta).
Suomessa on myös ylikarismaattisia seurakuntia. Ylikarismaattisia seurakuntai ovat osa helluntaiseurakunnista ja vapaakirkoista. Siellä opetetaan armolahjoista, ja niitä palvotaan jopa liikaa. Kielillä puhutaan kokouksissa toisinaan suureen ääneen, aivan kuin se tekisi kristitystä parempaa ihmistä, mitä suurempaan ääneen hän rukoilee. Näissä kirkoissa kuulee toisinaan opetusta, ettei ihminen ole uskossa, jos hän ei rukoile kielillä. Mitään muuta armolahjaa ei arvosteta kuin kielillä rukoilua. Usein äärikarismaattisissa seurakunnissa armolahjat sidotaan hengellisiin virkoihin. Sitä ei välttämättä opeteta, mutta on luettavissa rivien välistä. Se on järkeisoppia ja vallalla oleva käytäntö. Vain profeetat, opettajat, evankelistat, paimenet ja apostolit saisivat tämän tämän opin mukaan profetoida, antaa tiedon ja viisauden sanoja, parantaa sairaita ja niin edelleen. Tämä ei ole Raamatun mukaista. Kun näin opetetaan, uskovat juoksevat puhujien perässä tilaisuudesta toiseen. Tiedonsanoja tai jotain tiettyä asiaa haetaan henkilön mukaan. Opin taustalla voi olla vanhimmiston itsekkyys pitää järjestys ja ohjat omissa käsissään. He kokevat olevansa suosittuja jakaessaan armomurusia. Näin ne kristityt, joilla on päivätyö eivätkä ole kokopäiväisesti hengellisessä työssä, eivät kasva täyteen Kristuksen tuntemiseen tai he eivät palvele kokonaan Jumalaa, koska heiltä puuttuu välineet. Heiltä ikään kuin pimitetään tietoa. Osa "tiettyjen armolahjojen sitomisesta virkoihin" -kulttuurista johtuu väärästä hierarkiasta. Seurakunnassa on ja tulee olla auktoriteetti ja hierarkia, mutta joskus Jumala toimii ihmissilmin epäloogisella tavalla. Jokaisella on seurakunnan kokouksessa jotain annettavaa, jokaisella.
Jumala on tarkoittanut "kaikki armolahjat kaikille" - eli kuka tahansa uskova voi saada minkä tahansa armolahjoista. Niitä tulee rukoilla ja anoa. Ne eivät ole sidottu vain hengellisiin virkoihin. Pyhä henki jakaa, kuten parhaaksi näkee. Meidän tehtävä on pyytää ja rukoilla.
Armolahjaopetukseen liitetään usein fraaseja, jotka on alunperin sanottu tietyn ylilyönnin seurakuksena kurin, järjestyksen ja tasapainon saavuttamiseksi jossain tai joissain seurakunnissa. Fraasit ovat alkaneet elää "omaa elämäänsä". Kun lauseet on irroitettu asiayhteydestään, niistä on tullut ihmisten järkeisoppia ja perinnäissääntöjä!
1) Uskovat eivät tarvitse Hengen lahjoja vaan hengen hedelmiä!
Tämä kuulostaa tasapainoiselta väittämältä mutta ei ole. Tämä lause on syytä esittää ihmiselle, joka etsii ja hakee vain voiman ilmenemistä enemmän kuin vanhurskauden luonnetta. Silti se ei ole kaikkia koskeva totuus, ja tuollainen asenne on ylpeyttä Jumalan hienoja lahjoja kohtaan. Tarvitsemme hengellistä voimaa tuodaksemme ilmi Jumalan valtakunnan. Armolahjat ovat merkki uskosta osattomille, ja uskovien kanava kommunikoida Jumalan kanssa. Karismata ei tarkoita vain lahjaa, vaan myös hengellistä varustetta ja hengellistä voiman lähdettä. 1. Kor. 1: 4-7, 2: 1-5
2) Älä etsi lahjoja vaan lahjojen antajaa
Tällä lauseella torpedoidaan tehokkaasti karismaattiskielteisissä yhteisöissä armolahjojen rukoilu! Minun tulee etsiä Jumalaa samalla janoten lahjoja. Armolahjat ovat varusteita, joilla palvella. Jos hylkäämme lahjat, hylkäämme Jumalan. Raamatussa on kehotus kiihkeään etsimiseen. Käsittääkseni termi "kiihkeä" ei tarkoita "joskus ja jouluna, ja silloin kun huvittaa"... Ps 68:18, 1. Kor 12:31
3) Hengellisten lahjojen etsiminen on itsekästä
On ihmisiä, joiden hengellisten lahjojen halajamisen motiivi on epäselvä. Hengelliset varusteet annetaan toisten palvelemista varten, ja toisten palveleminen ei ole itsekästä. Meillä jokaisella on välillä mitä ihmeellisimpiä motiiveita palvella Jumalaa, tai on ainakin joskus ollut. Fil 1: 15-18.
4) Hengellisten lahjojen pyytäminen avaa oven demoniselle eksytykselle.
Jotkut opettavat, että jos uskova pyytää Jumalalta unia, näkyjä, sanaa, hän voi saada saatanallisia ilmestyksiä tai demonisia näkyjä. Tämä on myös tehokas tapa torpedoida uskovien jano ja halu pyytää lahjoja. Miksi Jumala pyytäisi kolkuttamaan, etsimään, hakemaan, jos antaisi demonisen eksytyksen vaikka tiedonsanan kautta? Se, ettemme osaa aina tulkita näkemää tai kuulemaa, ei tee sanasta väärää. Se, että teemme virheitä, ei ole vielä demoninen eksytys. Luuk. 11: 5-13.
5) Profetoiminen on harvojen kutsumus
Profetoiminen kuuluu kaikille 1. Kor. 14:31.
Kaikkia lahjoja tulee käyttää ja harjoitella. En tiedä ketään, joka ei olisi tehnyt armolahjojen kohdalla virheitä. Meitä pelotellaan "väärillä profeetoilla", ja kaikkien hengellisten lahjojen etsimiselle ja käyttämiselle laitetaan suuret paineet. Itse olen tehnyt virheitä; jos yhden virheen tehtyäni olisin lopettanut lahjojen harjoittamisen, olisin torpedoinut Jumalan työtä. Yksi virhe ei tee uskovasta ihmisestä väärää profeettaa. Sama olisi väittää, että yksi synti vie uskovan automaattisesti helvettiin... Autolla ei opi ajamaan kuin harjoittelemalla. Jos yhden läheltä piti -tilanteen vuoksi otettaisiin kortti pois, Suomessa olisi alle 100 autonkuljettajaa. "Suuret puhujat" ovat myös harjoitelleet ja harjoittaneet armolahjojen käyttöä. Lahjat ovat varusteita, joilla seurakunta on elinvoimainen eikä rampa.
Joissain seurakunnissa naisille on varattu "vain tietyt" tehtävät. Yleisesti naiset saavat olla keittiötöissä, musiikkipalvelussa ja hoitaa lapsia (tai pitää pyhäkoulua). Evankeliointi on vielä jossain määrin hyväksyttyä, mutta profetoiminen torpedoitaan. Jos jollain naisella on hyvin vahva profeetallinen voitelu, häntä voidaan pitää "pyhäkouluntätinä", koska hän on hyvä lasten kanssa. En tunne ketään naista, joka ei yrittäessään ja halutessaan voisi vahtia muutamaa tuntia 4-8 lasta! Mutta Jumalan hyvää menee hukkaan juuri tämän väärän vallankäytön tai perinnäisoppien vuoksi. Seurakunnan paimenen virka kuuluu miehelle, mutta armolahjat eivät ole sidottu sukupuoleen. Valitettavan monessa seurakunnassa vanhimmat haluavat pönkittää omaa asemaansa, ja nuoret eivät ehkä uskalla tuoda sitä Sanaa, minkä Jumala haluaisi heidän puhuvan. Armolahjat eivät ole sidottu sukupuoleen.