paa kirjoitti:Siivetön, kauniita ajatuksia sinulla. Itse olen vielä niin jumissa ihmisvihani kanssa, että arvotan murhaajan alempaan kastiin kuin itseni. Pitäisi vihata sitä syntiä eikä ihmistä, mutta aina kun lukee jostain hirvittävyyksistä (etenkin jos pahaa on tehty lapsille tai eläimille), niin olisin valmis käymään vaikka käsiksi siihen tekijään.
Mutta asiassa on positiivista se, että kun kykenee tunteensa tunnustamaan ja tuomaan valoon, silloin on myöskin mahdollisuus parantumiseen.
Meillä jokaisella on varmasti omat haavansa tai vähintäänkin arvet jo olleista, mutta Paa, Jumala voi!
Kuten tuolla katkeruus ketjussa jo kirjoitin, niin joskus joudumme joidenkin asioiden kanssa käymään pitkänkin kamppailun, että pääsemme ensiksikin käyntiin paranemisen tiellä ja vaikka haavat olisivat jo arpeutuneetkin, niin joskus ne siitäkin huolimatta saattavat kiristää vielä pitkäänkin.
Muistatko Raamatusta tapauksen ryövärien käsiin joutuneesta, jota samarialainen meni auttamaan?
Ei se tilanne ollut ollenkaan sormien napautuksella ohi, vaan ensiksi haava puhdistettiin viinillä, sen jälkeen voideltiin öljyllä ja sitten peitettiin siteillä ja vielä nostettiin juhdan selkään ja kuljetettiin majataloon jatkohoitoa saamaan.
Tuo on minusta ihana kuvaus rikkirevityn ja haavoittuneen ihmisen hoivasta ja varsinkin tämän kertomuksen kohdalla tulee aina mieleeni, miten suuri merkitys on seurakunnalla, "majatalolla", johon voimme viedä rikkirevityt ja haavoittuneet ihmiset ja jossa he saavat olla omiensa keskellä saamassa hoitoa ja hoivaa, että eräänä päivänä voisivat tervehtyneinä olla itse samarialaisina muille saman kohtalon kokeneille.
*****
Palatessani maksan, niin sanoi laupias mies.
Kun tulen takaisin, suoritan kaiken sen,
mitä sä kulutit hoivassa lyötyjen.
Kaiken min painoi palvelukseni ies.
Ajaksi täksi, suomani denarit riittää,
lopu ei öljy, jauhot vakkasen.
Aamulla ala päivän eineestä kiittää,
voimasta osaksi taistelun jokaisen.
Uskollisesti suorita työ, minkä sä sait,
paljon, paljon on verille lyötyjä vielä.
Salaista itkua alhaalla Jerikon tiellä,
vammoja joita löi elämän ankarat lait.
Haavoja hoida, itke itkevän kanssa,
koroita Golgataa, osoita tuskien miestä.
Henkesi kämmenelle pane, kun kannat iestä.
Viimeinen leipäsi isoovan kanssa jaa.
Kaiken sen maksan, paluuni hetkenä tuona!
Sinikka Auvinen
*****