Kirjoittaja lonelyrider » 12. Tammi 2012 00:58
Ajattelisin, että Paavali voi tarkoittaa myös sitä tuossa kuritusasiassa, että uskovainen joutuu luopumaan paljolti sellaisista asioista joita tämä maailma tarjoaa.
Tuossa yhtenä iltana mietin sitä, kuinka toisenlaiset olot tämän päivän uskovilla on Paavalin aikaan verrattuna. Paavali ja muut sen ajan uskovat olivat todellisesti vainottuja, siis siihen aikaan saattoi joutua ristillä poltettavaksi tai johonkin barbaariseen gladiaattoreiden kisakentälle leijonien syötiksi tai ihan mihin vain hirveyteen. Jumalan voima toisaalta näkyi paljon selvemmin, ehkä juuri sen vuoksi, että uskovat ihan tosissaan turvautuivat Jumalaan ja Hänen apuunsa. En tarkoita tällä etteikö tänäkin päivänä ihmiset tosissaan uskoisi Häneen, mutta ehkä hyvät olot missä olemme, turruttaa helposti ihmistä ja tekee muista asioista sellaisia jotka kuluttavat meidän aikaa jne.
Kysyit kokemuksia kurituksesta. En tiedä miten saisin Jumalan mielenmukaisesti muotoiltua asioita, sellainen "pelko" on kun ei tiedä miten kertoisi. En ole elänyt mitään malliuskovan elämää. Jumala tietenkin voi kurittaa jo ennen uskoontuloa, näin koen ja varmasti on asioita, jotka on saanut minut kääntymään Hänen puoleensa, tai Hän on halunnut puhua sen elämän kautta mikä on ollut ja näin saanut sydämeni huutamaan armoa ja pelastusta, synnintaakka painoi minua ja käännyin Hänen puoleensa siis. Kuitenkin usko ei tehnyt minua mitenkään yhtäkkisesti "autuaaksi", eikä sydämeni automaattisesti parantunut siitä että uskoon tulin, vaan siitä alkoi ikäänkuin yhteistyö Jumalan kanssa, se oli ikäänkuin sopimus palvella Jeesusta Kristusta ainiaan ja minä lupauduin, jos olisin tiennyt mitä se lupaus maksaa siinä hetkessä, ehkä olisin voinut perääntyä vielä siinä vaiheessa.
Minulle tietenkin, niinkuin monille muillekin uskoville tulee uskon alkuvaiheessa, tuli sellainen valtava innostus heti palvella Jeesusta ja lähdin itse toteuttamaan visioita siitä, kuinka minusta tulisi Jumalan lähettiläs ja evankelista ja olin todellakin saanut päähäni jostain, että olin itse jotain suurta ja jonkin herätyksen airue. Se oli minän ylpeydestä lähtevää ajattelua, ei Jumalan suunnitelma alkuunkaan. Kuitenkin aloitin innostuneena opiskelut tiettyyn ammattiin tähtäimenä lähteä jonain päivänä ulkomaille auttamaan ja evankelioimaan ihmisiä Jeesukselle. Itse koin tietenkin itseni lähes marttyyriksi ja koin olevani peloton ja Jumalaan luottava uskova ja varmasti paljolti rohkeutta minussa olikin, ei siinä mitään, mutta kun se oli tyhmänrohkeaa ja sokeaa, sinisilmäistä ja jotain sellaista jossa hain jotain itselleni jatkuvasti. Olin tietenkin syvästi uppoutunut raamatunlukuun ja rukoukseen, päiväni kuluivat siinä. Vaikka ulkoisesti olisin voinut vaikuttaa mitä "parhaimmalta uskovalta" mitä maanpäällä on, sisältä olin täysi mätä. Mutta kaiken "minän" keskellä, en sitä kyennyt edes näkemään. Kunnes Jumala sen näytti minulle. Olin jättänyt opiskelujeni tähden avioliittoni hoitamatta, olin muuttanut osittain monen sadan kilometrin päähän miehestäni, kuitenkaan en viitsinyt käydä kuin harvoin viikonloppuisin "moikkaamassa" häntä. Lisäksi sydämeni oli muutenkin täysin kylmä, tämä tuli todistetuksi siinä, että harhaisessa uskossani, pystyin tuomitsemaan muita ihmisiä pelkän näennäisen tiedon varassa ja omien käsitysteni mukaan, vaikken tiennyt näiden ihmisten elämästä yhtään mitään.
Olin siis avioeron partaalla, uskoni oli muuttunut muiden uskovien takaa-ajoksi, jossa etsin kanssauskovista vikoja, näkemättä omia. Silti henkisesti vointini oli kehno ja etsin toisaalta apua ja jokin minussa pyysi apua, vaikka kapinoin vastaan, olin täysin eksynyt ja en ymmärtänyt Jumalasta ja Hänen luonteestaan yhtään mitään. Minulle Jumala oli kova ja kylmä ja arvaamaton. Uskonrakennelmat sortuivat täysin, huomasin lähteeni mukaan asioihin, joista minun olisi pitänyt pysyä erossa, mutta olin luottanut mutu tuntumaan, en sanaan, tai en ollut ymmärtänyt sanan todellista merkitystä. En ollut ymmärtänyt Jumalan rakkautta.
Sen verran täytyy sanoa, että yksi suunnan muutos tai ainakin valtava apu siinä, että voin seistä näinkin vankalla pohjalla, on varmasti ollut muutaman uskovan ihmisen kohtaaminen matkan aikana, ilman sitä, en välttämättä näin vankalla pohjalla olisi, kiitos siitä.
Olin kuitenkin kaiken kokemani jälkeen pettynyt uskoon ja jotenkin vailla ymmärrystä siitä, kuinka olin päästänyt asiat sille tolalle, että kaikki ikäänkuin elämässä sortui, avioliitto oli lähes hajalla ja uskonelämä kuollutta. Kuitenkin siitäkin, Jumala minut nosti, kun suostuin huomaamaan omat virheeni ja oman tilani. Olen jättänyt omat haaveeni, enkä tavoittele tähtiin uskon kautta. Oman aikansa sekin kuitenkin otti, sekään ei tullut hetkessä, vaan vähitellen lehden silmut avautui, sieltä kuolleesta puustakin.
Minulle riittää tämä osa ja näin ajateltuna, tämä on se paras osa, taakat on otettu harteilta, mikä Vapaus Herrassa! Ja todella vaikka puolisoa suorastaan vihaa, häntä voi Jumalan rakkaudella, todella syvästi rakastaa! Viha oli opittua, rakkaus on Jumalan lahjoittamaa, kiitos siitäkin Herralle Jeesukselle Kristukselle. Olen saanut paljon ja paljon olen oppinut.
En tiedä selvensikö kirjoitukseni mitään. Kovin yksityiskohtaisesti tänne palstalle elämästään ei välttämättä osaa, ei voi, eikä edes ehkä saisi kirjoittaa. Mutta kun kerran jotain halusit tietää, mitä kuritus on, niin se useinkin tulee ihan arjessa ja eletyssä elämässä vastaan, niin kuritukset kuin siunauksetkin. Se voi näyttää ihan arkiseltakin, mutta sen sisältö voi olla muuta kuin arkista, sehän riippuu siitä, miten suostuu asiat näkemään ja tahtooko nähdä Jumalan työtä kaiken sen elämänsä keskellä.