Petri kirjoitti mielestäni hienosti tästä asiasta.
Varmaan aika moni uskova ja uskoontullut odottaa, että ne toiset uskovat näkisivät todellisen minuuden, joka meissä on. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että se hyväksynnän etsiminen, voi johtaa loppujen lopuksi uskovankin ihmisen syvempään ahdinkoon ja kriisiin.
Aivan viimeaikoina, on jotenkin valjennut se mitä tarkoittaa, että vain Jumala tietää mitä tekoa me olemme ja vain pystyy ja kykenee ymmärtämään ja näkemään meidät todellisessa valossa. Kukaan toinen ihminen ei siihen pysty. Jumala hyväksyy minut ja meidät sellaisena kuin olemme, omana itsenämme, ei Hän arvostele, vaan Luoja rakastaa luotuaan.
Tietenkin voimme olla erossa Jumalan rakkaudesta oman rikkinäisyytemme kautta ja omien tekojemme vuoksi, emme kykene vastaanottamaan sitä hyvyyttä joka on meille tarjolla. Mutta se on jokaiselle meille tarjolla, ketään Jumala ei hyljeksi.
Minullakin on ollut ahdinkoni ja suruni, mutta ymmärrän nyt, että Jumala ei niitä enää muistele ja ne on Hänelle taakse jäänyttä, silloin se on myös minulle. Se on osa vapautta Herrassa.
Viimeaikoina olen miettinyt juuri tätä asiaa, kuinka suuri se Jumalan rakkaus on ja millaisena Jumala näkeekään meidät, se on juuri sitä rakkautta mitä ihmiset etsivät, mutta usein saaden vain laihaa "korviketta" ja kuluttaen itsensä loppuun.
Sellaisia ajatuksia loppuiltaan.