Hei vain,
kuuntelimpa tuossa yksi ilta Marika Hakolan saarnaa, jossa hän puhui uskossa kasvamisesta.
Puheessa siteerattiin raamattua kohdasta "emmehän ala uudestaan laskemaan perustusta"
Aloin pohtimaan omaa uskonelämää ja mietin niitä ihmisiä, jotka laskevat perustuksen, pystyttävät seinät, kai tiili tiileltä, ja jatkavat rakentamista.
Kauhistuin omaa tilaani. Koin, että täällä sitä taas mietitään että kummasta saadaan parempi perusta, kaurajauhoista, vai sahanpuruista.
Tuli myös mieleeni raamatunkohta, jossa nainen siivoa asuntonsa löytääkseen kultakolikon. Tiedän, että jotkut tekevät senkin, että heittävät kaiken maailmallisen tavaransa roskikseen Jumalan Pyhän Hengen tähden, Jumalan Kirkkauden tähden.
Miten se on omalla kohdalla niin vaikeaa, vaikka kaikenlaista ihanaa saa kokea uskonelämässä, niin kuitenkin sitä aina tulee siihen pisteeseen, jossa miettii, että olenkohan minä edes uskossa.
Onko se, se saatanan ja sielunvihollisen tuoma vastustus, kun huoneensa siivoaa, niin paha henki hakee muutaman vielä pahemman hengen ja palaa takaisin.
Tämmöisiä ajatuksia. Siunausta kaikille foorumin kävijöille.