Aluksi haluan mainita, että tämä on äärimmäisen kipeä asia itselleni. Olen nimittäin ollut todella lähellä tuon asian tekemistä, enkä pitkään aikaan saanut mielenrauhaa tekojeni vuoksi. Juuri tämän vuoksi koen velvollisuudeksi kuitenkin valaista asiaa niille, jotka pelkäävät syyllistyneensä tuohon. Minut siis eksytettiin teininä riivajahenkien ja väärän profeetan toimesta uskon tieltä pois aikoinaan, mutta niin surullista kuin se onkin, tämä väärän profeetan seuraaminen ei ollut ainut synti, johon syyllistyin.
Ensinnäkin toimin täysin vastoin Pyhän hengen kehotusta. Heitin kolikkoa, kun en ollut varma, kannattaisiko minun eräänä päivänä mennä väärän profeetan luokse. Vastaus oli EI, menin silti. En muista perusteluja päätökselleni täysin, mutta totuus on se, että toimin täysin vastoin Jumalan antamaa suoraa käskyä, jota ei voi tulkita väärin. Pääsin onneksi melko pian eroon väärän profeetan seurasta, mutta en edelleenkään tuntenut Pyhän hengen läsnäoloa sisälläni. Sisälläni asui vain tyhjyyttä ja kauhua. Kävin seurakunnan kokouksissa, rukoilin ja luin Raamattua. Mikään näistä ei herättänyt sisälläni elämää, olin hengellisesti kuollut. Tämän lisäksi jouduin jatkuvien hengellisten hyökkäysten kohteeksi, niin, että olin jatkuvasti ahdistunut ja kauhun täyttämä. Vaelsin pelkässä pimeydessä. Lopulta luovuin säännöllisestä hengellisestä elämästä, koska oli aivan liian kipeää seurata vierestä kristittyjen iloa, johon en itse voinut osallistua.
Olin tässä vaiheessa jo päätynyt siihen johtopäätökseen, että tekoni olivat olleet liian vakavia ja olin pysyvästi erotettu Jumalan yhteydestä. Millään muulla tavoin en voinut tyhjentävästi tuohon aikaan selittää sitä, miksi en voinut kokea Pyhää henken läsnäoloa. Eksyin maailmalle. Rukoilin silloin tällöin, mutta en säännöllisesti harrastanut uskonelämää. Mutta tässä ei ole vielä kaikki. 20-vuotiaana asiat pahenivat entisestään. Olin eräällä festarilla ryyppäämässä maallisten ystävieni kanssa. Olin kovassa humalatilassa ostamassa kannabista, mutta ilmeisesti minulla ei ollut riittävästi rahaa. Myyjä heitti ivallisesti, että minun pitäisi myydä sieluni. Vastasin tuohon niin, että sieluni kuuluu jo saatanalle. En koskaan olisi selvin päin puhunut moisia, suhtauduin uskonasioihin edelleen tietyllä vakavuudella, mutta totuus on se, että nuo sanat pääsivät suustani. (tässä muuten äärimmäinen varoittava esimerkki niille uskoville, jotka vähättelevät alkoholin vaaroja.)
Ajattelin tuon reissun jälkeen, että tässä se nyt viimeistään oli. Olin julkisesti pilkannut Jeesuksen sovintotyötä. Mitään armoa ei osalleni voinut koitua enää. Tuolla reissulla oli hirvittäviä seuraamuksia. Ne kauhut, joita olin teininä kokenut tulivat takaisin, mutta vieläkin kovempina. En voinut enää edes lukea sanomalehden aukeamaa loppuun, niin suuret ahdistusaallot vyöryivät ylitseni. Oli sanomattakin selvää, että jouduin myös lopettamaan mm. yliopisto-opinnot kokonaan. Normaali elämä oli mahdotonta, eikä unikaan tuonut lepoa vaan painajaiset seurasivat mukana. Yötä ja päivää elin helvetin kauhuissa.
Kun Jumala kutsui minut 7 kuukautta sitten takaisin, suhtauduin asiaan äärimmäisen kriittisesti. Olin kurkkuani myöten täynnä vääriä valintoja Jumalan suhteen, en aikoinut enää tehdä sitä viimeistä mahdollista virhettä, niin, että olisin itse alkanut toimimaan vääränä profeettana valhehenkien toimesta. Kuinka sitten voi olla mahdollista, että kaiken tämän jälkeen pääsin takaisin ja sain kokea Pyhän hengen autuuden?
Lähdetään aluksi liikkeelle noista kokemistani kauhuista. MIksi Jumala ei vastannut rukouksiini ja jouduin elämään hengellisessä pimeydessä sekä kuolemassa niinkin pitkään? Voiko tällaista tapahtua edes kristitylle? Niin uskomatonta kuin se onkin, niin löytyy Raamatun kohta, joka kuvailee lähes täydellisesti, mitä minulle tapahtui.
1. Minä olen se mies, joka olen kurjuutta nähnyt hänen vihastuksensa vitsan alla.
2 Minut hän on johdattanut ja kuljettanut pimeyteen eikä valkeuteen.
3. Juuri minua vastaan hän kääntää kätensä, yhäti, kaiken päivää.
4. Hän on kalvanut minun lihani ja nahkani, musertanut minun luuni.
5. Hän on rakentanut varustukset minua vastaan ja piirittänyt minut myrkyllä ja vaivalla.
6. Hän on pannut minut asumaan pimeydessä niinkuin ikiaikojen kuolleet.
7. Hän on tehnyt muurin minun ympärilleni, niin etten pääse ulos, on pannut minut raskaisiin vaskikahleisiin.
8. Vaikka minä huudan ja parun, hän vaientaa minun rukoukseni.
9. Hakatuista kivistä hän on tehnyt minun teilleni muurin, on mutkistanut minun polkuni.
10. Vaaniva karhu on hän minulle, piilossa väijyvä leijona.
11. Hän on vienyt harhaan minun tieni ja repinyt minut kappaleiksi, hän on minut autioksi tehnyt.
12. Hän on jännittänyt jousensa ja asettanut minut nuoltensa maalitauluksi.
13. Hän on ampunut munuaisiini nuolet, viinensä lapset.
14. Minä olen joutunut koko kansani nauruksi, heidän jokapäiväiseksi pilkkalauluksensa.
15. Hän on ravinnut minua katkeruudella, juottanut minua koiruoholla.
16. Hän on purettanut minulla hampaat rikki soraan, painanut minut alas tomuun.
17. Sinä olet syössyt minun sieluni ulos, rauhasta pois, minä olen unhottanut onnen.
18. Ja minä sanon: mennyt on minulta kunnia ja Herran odotus.
Valitusvirret 3
Uskomattoman lohduttavaa tekstiä. Juuri noin minulle kävi. Minut syöstiin pimeyteen ja rukoukseni haihtuivat tuuleen. Sain kokea loputtoman tuntuisia kauhuja. Tuo teksti kuulostaa brutaalilta varmaan sellaisen korvissa, joka ei ole vastaavaa kokenut, minua tuo lohduttaa todella paljon. Nimittäin kyse oli Jumalan kurittamisesta, vaikka se oli äärimmäisen ankaraa, se ei tarkoittanut sitä, että peli oli menetetty. Tuo Raamatun kohta on äärimmäinen tärkeä, koska se todistaa sen, että kristitty voi elää Jumalan rangaistuksen seurauksena kuolleiden valtakunnassa väliaikaisesti. Minun kohdallani tuo kesti vuosikausia. Tuo myös todistaa sen, että pelkät tunteet eivät voi olla mittari siitä, onko ihminen tehnyt Pyhän hengen pilkan.
Eli pimeydessä eläminen oli ymmärrettävää, mutta entä julkinen pilkka, jonka lausuin? Uskon niin, että Pyhän hengen pilkkaa ei kertakaikkisesti voi tehdä vahingossa, eikä tähän yksittäinen kännimöläytys riitä. Kyse on sen verran vakavasta asiasta, että ihmisen täytyy tehdä täysin tietoinen ja harkitty päätös pilkkaamisesta. Kyse ei siis ole ihmisen heikkoudesta johtuvasta hetken hairahduksesta vaan tietoisesta ja harkitusta päätöksestä jota jatketaan.
Niin ihmeellistä kuin se onkin, jopa uskontieltä poikennut voi pelastua. Mahdollisuus anteeksiantamattomaan pilkkaan on olemassa, mutta Jumalan armo on suuri eksyneitäkin kohtaan.