Kauheaa että Martti Luther kirjoitti Jumalan uskonvanhurskautta passiiviseksi vanhurskaudeksi. Tämä on vakava asia. Se ei ole omavanhurskaus vaan Jumalan uskonvanhurskaus. Jumala on se joka vanhurskauttaa meidät. Kun ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. Osittain Luther kirjoitti Jumalan uskonvanhurskauden oikein. Se on ansaitsematonta, ilman meidän töitämme ja ansioitamme Jumala lahjoittaa meille taivaallisen vanhurskauden. Mutta Jumalan uskonvanhurskautta sanotan passiiviseksi.
Lainaan hänen kirjoitusta tänne niin voitte itse lukea kans.
Aivan eri tasolla, kaikkia muita ylemmällä, on uskon vanhurskaus eli kristillinen vanhurskaus, joka on huolella pidettävä erillään muista vanhurskauden lajeista. Muut ovat näet suorastaan kristillisen vanhurskauden vastakohtia, osaksi siitä syystä, että kaikki muu 41 vanhurskaus on lähtöisin keisarin laeista, paavin säädöksistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä, että kaikki muu perustuu meidän tekoihimme, joita me itse voimme suorittaa joko puhtaasti luonnollisin voimin (kuten sofistit sanovat) tai Jumalan lahjan avulla.
Ovat toki tekoihinkin perustuvat vanhurskauden lajit Jumalan lahjoja, niin kuin kaikki, mitä meillä on. Mutta kaikkia muita ylhäisempi vanhurskaus, uskon vanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen tähden ja ilman tekoja lukee meidän hyväksemme, ei ole yhteiskunnallista, ei seremoniallista eikä edes Jumalan lakiin nojaavaa vanhurskautta; se ei ensinkään koske meidän tekojamme vaan on jotain aivan muuta.
Kaikki muut ovat ihmisen omaa, aktiivista vanhurskautta, mutta tämä on puhtaasti passiivista, lahjaksi saatua: me emme suor|änen lahjojaan ja olemme Jumalan meissä tapahtuvan vaikuttamisen kohteena. Juuri siksi minun tekee mieli nimittää uskonvanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta passiiviseksi. Se on salaisuuden verhoon kätkettyä vanhurskautta, josta maailma ei tajua mitään.
Kristitytkään eivät sitä käsitä kyllin hyvin. Perin vaikea heidän on varsinkin koetuksen hetkellä tarttua siihen ja pitää sitä omanaan. Siksi sitä on tähdennettävä alinomaa ja sen omistamista on yhtä mittaa harjoiteltava. Jos joku ei sitä omantunnon ahdistuksissa ja kauhujen keskellä käsitä eikä pidä siitä kiinni, hän ei voi kestää. Ei näet ole olemassa toista yhtä lujaa ja varmaa omantunnon lohtua kuin tämä lahjaksi saatu passiivinen vanhurskaus.
Semmoista on ihmisen heikkous ja surkeus, että omantunnon vavistessa ja kuoleman uhatessa me tuijotamme yksinomaan omiin tekoihin, omaan arvollisuuteen ja Jumalan lakiin. Kun laki osoittaa meidät syntisiksi, mieleen tulee oitis eletty elämä, ja syntinen huokailee tuskissaan: Kuinka kurjasti olenkaan elänyt! Jos saisin elää vielä jonkin aikaa, tahtoisin parantaa tapani. -
Paha on meihin piintynyt ja onneton tottumus pitää meitä vallassaan, niin että ihmisjärki ei kykene riistäytymään irti oman aktiivisen vanhurskautensa otteesta eikä edes nostamaan katsettaan passiivisen eli kristillisen vanhurskauden puoleen, vaan riippuu riippumistaan kiinni omassa vanhurskaudessaan. Käyttäen hyväkseen ihmisen luonnon heikkoutta Saatana yllyttää ja ajaa meitä yhä syvemmälle näihin ajatuksiin.
Pakko on omantunnon siinä tilanteessa vavista, hämmentyä ja kauhistua yhä pahemmin. Kun ihmismieli tuntee ja kauhistuu syntiä, sen ei onnistu omin päin löytää lohtua, kiinnittää katsetta ilmaiseen armoon eikä päättäväisesti karkottaa tekoja mielestään. Tämä on ihmisen voimien, ajatusten ja käsityskyvyn ulottumattomissa, jopa Jumalan lainkin vaikutuspiirin ulkopuolella. Laki on tosin ylevintä, mitä maailmassa on, mutta se ei ensinkään pysty rauhoittamaan pelästynyttä omaatuntoa. Laki päinvastoin murehduttaa sitä yhä enemmän ja ajaa sitä epätoivoon. Näin se tekee synnin vielä monin verroin pahemmaksi (Room. 7:13).
Ahdistetulla omallatunnolla ei siis ole mitään muuta lääkettä epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan kuin Kristuksessa meille annetun armon lupaus. Siihen omantunnon on tartuttava, siis uskonvanhurskauteen, passiiviseen eli kristilliseen vanhurskauteen.
Sanokoon turvallisesti: Minä en tavoittele omaa vanhurskautta. Tosin minun tulisi se omistaa ja saada hankituksi, mutta vaikka tässä toimessa onnistuisinkin, en ikinä voisi luottaa siihen enkä kestäisi sen suojaamana Jumalan tuomiolla. Siksi heittäydyn kaiken oman, aktiivisen, Jumalan lain nojalla saavutettavan vanhurskauden ulkopuolelle ja turvaudun pelkästään passiiviseen vanhurskauteen, joka on armon, laupeuden ja anteeksiannon vanhurskautta, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskautta. Sitä me emme saa aikaan vaan sen me saamme osaksemme; sitä emme ennestään omista vaan otamme sen vastaan, kun Isä Jumala lahjoittaa sen meille Jeesuksen Kristuksen kautta.
Eihän maaemokaan synnytä sadetta eikä saa sitä hankituksi millään työllä, kultilla eli viljelyllä eikä voimilla, vaan maa ottaa sateen vastaan ylhäältä taivaasta tulevana lahjana. Juuri niin Jumala lahjoittaa meille taivaallisen vanhurskauden ilman meidän töitämme ja ansioitamme. Yhtä vähän kuin kuivasta maasta on runsaan, hedelmälliseksi tekevän sateen tekijäksi, kykenemme me ihmiset omin voimin ja teoin kehittämään itsestämme olentoa, joka hankkii meille jumalallisen, taivaallisen ja iankaikkisen vanhurskauden. Vanhurskauden me saamme Jumalan sanomattoman suurena lahjana silloin kun se ilmaiseksi katsotaan meille kuuluvaksi. Kristittyjen korkein taito ja viisaus on siis sitä, että he eivät tiedä mitään laista eivätkä piittaa teoista ja aktiivisesta vanhurskaudesta. Jumalan kansaan kuulumattomille on korkeinta viisautta lain tunteminen ja tarkka käsittäminen, lain teot ja aktiivinen oikeus.
