Onpa tullut paljon ja hyviä näkökulmia aiheeseen. Nyt alkaa tuntua siltä että omatunto muokkautuu ympäristön ja kulttuurin vaikutuksesta ainakin jonkin verran. Eli on siis jollain tapaa opittua myös. Ainakin on varmaa että huonolla omallatunnolla ei nuku niinkuin lapsi
Ja omantunnon voi paaduttaa jos aina vaan toimii sitä vastoin.
Aamu-Usva puhui omien vanhempien vaikutuksesta. Oma kokemukseni on että oli tuskallista ja samalla valtavan vapauttavaa katkaista se henkinen napanuora. Isäni on aika patriarkaalinen persoona, jos nyt näin voisi luonnehtia. Hän on suvun päähahmo, jonka mielipiteitä vastaan harva uskaltaa sanoa mitään. Esimerkkinä tästä on se, että hänen useista lapsistaan ja lukuisista lapsenlapsistaan minä olen ainoa joka syön sikaa, samalla olen myös ainoa joka on elävässä uskossa, (ainakin tämän hetkisten tietojeni mukaan.) Eli loput ei syö koska isäkään ei syö ja heille on aina opetettu sen olevan syntiä ja iljettävää. Kerran kysyin yhdeltä sisarukseni lapselta miksi sinä et syö sianlihaa, ja kuvaavasti hän vastasi että siksi koska Pappakaan ei syö. Ei siis minkäänlaista omaa hengellistä vakaumusta tuolle syömättömyydelle löytynyt.
Isäni on kyllä ihana, kultainen ihminen ja pohjimmiltaan hyvinkin herkkä. Nyt viime vuosina myös pehmennyt hieman kaikista jyrkimmissä mielipiteissään.
Minun ja mieheni uskoontulo oli tottakai todella iloinen asia vanhemmilleni. Isä olisi halunnut minun ja mieheni liittyvän samaan seurakuntaan kuin missä hän on. Meillä oli kuitenkin ihan alusta asti (ollaan tultu yhtä aikaa uskoon) sellainen käsitys jonka saimme tutkittuamme Raamattua, että ei ole yhtään "nimellistä" seurakuntaa jonne meidän pitäisi liittyä, vaan hyvin selkeästi oli alusta asti kirkkaana ymmärryksessämme se, että on vain yksi todellinen seurakunta, joka on Kristuksen ruumis= kaikki uskovat ympäri maailman. Ja että siihen ei voi kukaan ihminen liittää, eikä siitä voi myöskään erottaa kukaan ihminen, ainoastaan Jumala.
Tämä oli isälle suuri pettymys. Tunsin olevani varsinainen musta lammas
Hänen näkökulmastaan varmasti kapinoin kaikkea hyvää ja oikeaa, sekä häntä itseään vastaan.
Samalla kumminkin yhä vahvemmin aloin ymmärtää sen, että on olemassa se minun isäni usko, jonka varassa olin oikeastaan siihen asti ollut. Ja oli se minun oma uskoni, jota siinä nyt koeteltiin. Kumpaa aioin seurata, oman uskoni tietä vai isäni uskon tietä? Ymmärsin että ei isäni usko minua pelasta, vaan se omakohtainen uskoni Jumalaan ja Hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen.
Kaiken sen painostuksen alla oli koko ajan päällimmäisenä mielessä se, että enemmän täytyy totella Jumalaa, kuin ihmisiä.
Kuinka huono olisikaan omatunto jos silloin olisi antanut periksi ja tehnyt vastoin sitä ymmärrystä jonka Jumalalta oli saanut.
Vai olisiko käynyt niin että vuosien saatossa olisi se omantunnon "ääni" lopulta vaiennut ja nyt olisin täysin väärässä paikassa...
Sorry, tästähän tuli varsinainen elämänkerta ja varmaan meni ohi aiheenkin jo
Lily, pitää syventyä pohtimaan tuota sinun pointtia siitä että sydän on petollinen, mielenkiintoinen näkökulma!