Ajattelin aikoinaan pitkälti samoin kuin mitä tässä on ilmaistu, mutta muutin sittemmin mieleni. Laitan tähän katkelman kirjastani sen suhteen, miksi minusta tämä ennallistamisliike ei loppujen lopuksi toimi, vaan johtaa yhä enenevään hajaannukseen. Minusta on parempi kuulua johonkin ryhmittymään, vaikka sitten tunnustukselliseen ja rekisteröityneeseen, jossa on toimiva vanhimmisto, kuin että meillä on vain kasa uskovia ilman johtajia. Sellainen "seurakunta" ei ole täydellinen, mutta se on parempi kuin ei yhtään mitään. Kun tajusin tuon, ymmärsin olleeni ääriajattelun vallassa.
Seurakunta on kreikankielellä ”ekklesia” – uloskutsuttu joukko. Kysymme: uloskutsuttu mistä? Raamattu vastaa: maailmasta. Sillä me olemme maailmassa mutta emme maailmasta. Seurakunta jaetaan usein kristillisessä ajattelussa ”globaaliin seurakuntaan” ja ”paikallisiin seurakuntiin”. Globaali seurakunta tarkoittaa kaikkia niitä, jotka Kristus on kutsunut ulos maailmasta. Suomeksi sanoen kaikki aidot kristityt kuuluvat globaaliin seurakuntaan. Raamatullisia synonyymeja globaalille seurakunnalle ovat muun muassa ”Kristuksen ruumis”, ”Kristuksen morsian” ja ”Jumalan seurakunta”.
Vierastan tunnustuskuntia, ja jonkin aikaa olin kriittinen myös seurakuntaorganisaatioita kohtaan ylipäänsä, mutta olen sittemmin joutunut muuttamaan kantaani tähän asiaan. Jotta selvästi sanan vastaiset harhaopit voidaan tehokkaasti torjua ja paikkakunnan kristittyjen ykseyttä vaalia, on tarpeellista, että toiminnan taustalla on yleisesti hyväksytty joukko kristittyjä johtajia – vanhimmisto. En tarkoita vanhimmistoa ainoastaan jonkin tietyn tunnustuskunnan yhteydessä, vaan sellaista joukkoa luotettavia ja arvostettuja kristittyjä, jotka kykenevät yhteistyöhön yli tunnustuskuntien rajojen – he yhdessä muodostavat paikkakunnan todellisen vanhimmiston. On tärkeää että paikallista seurakuntaa johtaa joukko kokeneita kristittyjä, jotka eivät ole kaikesta samaa mieltä – tällöin he kykenevät ymmärtämään ja arvostamaan poikkeavien näkemysten olemassaoloa ilman että niistä tehdään yhteyden kynnyskysymyksiä. Sellaiset asiat kuten karismaattisuus, predestinaatio, lopunajat, ehtoollisaineiden syvin olemus, seurakuntavirat tai muut sellaiset eivät voi olla keskeisessä asemassa, muutoin paikkakunnan uskovat olisi oitis jaettava kymmeniin pieniin tunnustuskuntiin, jotta voitaisiin olla yksimielisiä. Minun tuskin tarvitsee muistuttaa että apostoli Paavali tuomitsee tällaisen kuppikuntaisuuden lihallisuutena.
Toimivan vanhimmiston alaisuudessa kukaan yksittäinen sanan opettaja tai vanhin ei voi lähteä perustamaan omaa lahkoaan, vedoten yksin opettavansa paikkakunnalla sanan totuutta. Sellainen opettaja tai vanhin, jonka opetus ei ole muiden paikallisten vanhinten arvioinnin ja auktoriteetin alainen, kylvää hajaannusta. Jos erilaisia mielipiteitä kunnioitetaan ilman että niille aletaan vaatia totuuden monopolia, ollaan terveellä pohjalla. Pyhä Henki johdattaa seurakunnan totuuteen, se ei ole kenenkään yksittäisen johtajan tehtävä. Sellainen, joka jyrkin sanoin tuomitsee tämän paikallisen vanhimmiston ja alkaa johtaa veljiä eroon paikallisesta kristittyjen yhteydestä, osoittaa toiminnallaan olevansa lahkolainen. Joku nyt ehkä huomauttaa että tällaista lahkolaisuuttahan minä jossakin vaiheessa edustin. Se pitää tietty paikkansa, en kiellä sitä.
Uskon kyllä edelleen apostolien asettamaan seurakuntamalliin. Tuo malli toimi aikansa, minkä jälkeen se kerta kaikkiaan hajosi, eikä sen palauttaminen nykyisissä oloissa ole kovin realistinen tavoite – joskin Herra voi sen tehdä. En sano, ettei sitä kannata yrittää, mutta paluu apostoliseen seurakuntaan on viisainta toteuttaa integroimalla toisiinsa erilaisia leirejä, mieluummin kuin hävittämällä kerralla kaikki rakenteet. Ajattelin radikaaleina hetkinäni niin, mutta tultuani tietoiseksi yksittäisten lahkojohtajien uhasta olen siirtynyt kannattamaan hidasta integraatiota. Tunnustuskunnat on nähtävä suhteellisina asioina, ei absoluutteina, sillä on jo lähtökohdin aika epärealistista kuvitella, että jokin tietty ryhmittymä olisi onnistunut tavoittamaan kaiken totuuden. Minusta se on jopa epäraamatullista: kaikkihan me erehdymme!
Minä käännän tässä vaiheessa katseeni seurakuntien vanhimmistojen suuntaan, rukoillen Jumalaa, että nämä luotetut ja arvostetut kristityt johtajat lähtisivät rakentamaan yhteyttä eri ryhmittymien välille – yhteyttä, joka perustuu uskon ydinasioihin – evankeliumiin, apostolien uskontunnustukseen, ja Jumalan seurakunnan ykseydelle. Minä tahdon tästä eteenpäin antaa panokseni sellaisille pyrkimyksille. En johtajana, en opettajana, vaan rivikristittynä, joka on omistautunut tutkimaan Raamattua ja kristikunnan historiaa, voidakseen paremmin ymmärtää kristikuntaa ja jakaa tuota ymmärrystä muille omalta paikaltani, mikä se sitten ikinä onkaan. Olen valmis liittymään jonkin paikallisen seurakunnan jäseneksi, kunhan tuon ryhmän oppi ei ole liian kapeasti määriteltyä.
