Reformaation keskeisiin periaatteisiin kuuluu niin kutsuttu sola scriptura -oppi eli yksin Raamattu -oppi. Käsitykseni mukaan oppi tarkoittaa sitä, että uskonelämän korkein auktoriteetti on yksin Raamattu, jonka valossa kaikkea muuta tulee arvioida, mutta varsinaisesti sola scriptura ei kumoa esimerkiksi traditiota, vaan asettaa sen kirjoitusten alapuolelle. Nykyään hyvin yleisenä on vieläkin jyrkempi käsitys, jonka mukaan Raamattu ei ole ylin vaan ainoa uskon lähde ja uskonelämän auktoriteetti. Jeesuksen opetuslapsen usko siis tämän käsityksen mukaan perustuu yksin Raamattuun, joka ainoastaan on Jumalan sanaa.
Itse uskoin aiemmin sola scripturaan, mutta sitten kohtasin kysymyksiä, jotka saivat minut luopumaan siitä ainakin periaatteen tasolla.
1. Opettaako yksin Raamattu missään, että sen tulee olla uskon ainoa auktoriteetti?
2. Määritteleekö yksin Raamattu missään, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat?
3. Sanooko yksin Raamattu missään, että ainoastaan Raamattu on Jumalan sanaa?
4. Onko yksin Raamattu -opista juurikaan jälkiä missään kohtaa historiaa ennen reformaatiota?
5. Miten tulisi ymmärtää seuraavat raamatunkohdat, jotka ainakin vaikuttaisivat puhuvan kirjoitusten ulkopuolisesta auktoritatiivisesta aineksesta:
Ja sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niinkuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte. (1. Tess. 2:13)
– Mikä oli tuo kuultu Jumalan sana? 1. Tessalonikalaiskirjettä pidetään usein ensimmäisenä Uuden testamentin kirjana, joten jos halutaan pitää kiinni siitä, että vain Raamattu on Jumalan sanaa, onko tässä kuullun Jumalan sanan oltava välttämättä Vanhan testamentin kirjoituksia? Vai onko tässä kuultu Jumalan sana myöhemmin tullut kirjoitetuun muotoon?
Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olette oppineet joko meidän puheestamme tai kirjeestämme. (2. Tess. 2:15)
– Jos halutaan pitää kiinni yksin Raamattu -opista, onko tässä oleva puheen muodossa oleva opetus myöhemmin tullut kokonaan osaksi Raamattua? Jos ei, auktoritatiivista ainakin vaikuttaisi voivan olla myös ei-kirjoitettu opetus.
Wikipedian (https://en.wikipedia.org/wiki/Sola_scriptura) mukaan Dave Armstrong on myös listannut joukon Uuden testamentin jakeita, jotka näyttäisivät viittaavan Vanhan testamentin sijaan jonkinlaiseen suulliseen traditioon tai johonkin muuhun, muun muassa: Matt. 2:23, Matt. 23:2–3, 1. Kor. 10:4, 2. Tim. 3:8, Jaak. 5:17.
Nämä kysymykset oikeasti mietityttävät minua ja haluan esittää ne vilpittömällä tutkiskelija-asenteella, en haastaakseni riitaa. Olen tälläkin kertaa kyselijä enkä julistaja, ja neuvon suhtautumaan kysymyksiinikin kriittisesti. Olen iloinen, jos löydän niihin perusteltuja vastauksia.
Mainittakoon vielä se, että vaikka en periaatteessa usko sola scripturaan kummassakaan muodossa, elän käytännössä hyvin sen mukaisesti. Tämä johtuu siitä, että en toistaiseksi uskalla pitää erehtymättömänä mitään, mikä yleensä tarjotaan Raamatun rinnalle auktoriteetiksi. Näitä ovat esimerkiksi kirkolliskokoukset, kirkon opetusvirka, traditio, paavi ja kirkkoisät. Jokaisen kanssa tulee mielestäni vastaan myös ongelmia. Pyhän Hengen Raamatun rinnalle hyväksyn, mutta tämänkin kanssa voi syntyä ongelmia ainakin niissä tilanteissa, joissa kaksi keskenään ristiriitaista opettajaa kumpikin vetoavat saaneensa oppinsa Pyhältä Hengeltä. Tällaisissa tilanteissa on toki luontevaa koetella opetus Raamatulla. Uskon kyllä, että Raamattu on kokonaan erehtymätöntä Jumalan sanaa, mutta en uskalla sulkea pois mahdollisuutta, että Jumalan sanaa olisi myös jokin muu (vaikka en tiedäkään, mikä sitä sitten voisi olla).
Koen, että minulle uskonelämäni ylin auktoriteetti ei ole Raamattu, vaan Jumala itse.