Jeesus jätti omilleen tehtäväksi viedä evankeliumin sanoma kaikkialle maailmaan. Pimeän keskiajan jälkeen heräsi monessa uskovassa halu lähteä viemään evankeliumia pakanamaihin. Eräät heistä tekivät uraauurtavaa työtä raivaten tietä jälkeensä tuleville (esim. H.Taylor Kiinassa ja C.T.Studd Afrikassa). Islamilaisissa maissa kristillinen lähetystyö kohtasi kiivasta ja vihamielistä vastustusta. Sekä lähetystyöntekijät että kristityksi kääntyneet joutuivat vainojen kohteeksi ja monet saivat surmansakin. Viime aikoina radio- ja televisiotyön kautta on pyritty saavuttamaan muhamettilaisia, mutta yhä fyysinen läsnäolo ja saarnatyö Lähi-Idän ja muissakin islamilaisissa valtioissa on kiellettyä (ei ehkä laissa, mutta käytännössä) ja hengenvaarallista.
Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen; me emme ole päässeet muhamettilaisten luokse, mutta yhtäkkiä heitä tuleekin valtavat määrät meidän luokse. Onko tämä Jumalan meille uskoville antama mahdollisuus kertoa ilosanoma Jeesuksesta maahamme saapuville pakolaisille? Tätä olen pohtinut viime päivinä. Mitä mieltä olette?
Voi olla totta, että osalla tulijoista on 'jotakin pahaa mielessään ja tavoitteenaan', mutta mieleeni nousi Saulus Tarsolainen, joka matkasi Damaskoon 'paha mielessään', mutta koki kovia matkallaan ja Damaskossa Ananias johdatti hänen uskoon. Ainakin aidot pakolaiset ovat lähtömaassaan ja pakomatkallaan kokeneet kovia ja nähneet islamin väkivaltaisen luonteen. Toisille heistä ilosanoma Jumalan rakkaudesta ja syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksessa Kristuksessa voi tulla kylvetyksi hyvään maaperään.