ATHENAGORAS: VETOOMUS KRISTITTYJEN PUOLESTA
Sarjamme jatkaa vielä apologiakirjallisuuden parissa. Athenagoraksen teos alkaa päällekirjoituksella:
”Kirjoittanut Athenagoras ateenalainen; filosofi ja kristitty. Keisareille Markus Aurelius Antonius ja Lucius Aurelius Commodus, Armenian ja Sarmatian valloittajille, ja ennen kaikkea muuta, filosofeille.”
Athenagoras eli vuosina 130-190, todennäköisesti Ateenassa. Hänen tiedetään olleen käännynnäinen, mahdollisesti Platonisti. Hänelle kristinuskon omaksuminen ei tehnyt loppua hänen siteistään filosofiaan, kuten huomaamme päällekirjoituksesta; hän paitsi kutsuu itseään filosofiksi, myös korostaa filosofin ammatin arvoa ylitse valloitusten ja keisarin viran. Kristittyjen puolesta esitetyn vetoomuksen lisäksi hän kirjoitti ylösnousemususkoa puolustavan kirjoituksen, jonka käsittelemisestä en ole erityisen kiinnostunut, mutta saatan harkita asiaa myöhemmin. Hänen apologiansa on tekstin sisäisen todistuksen pohjalta ajoitettu vuosiin 176-177. Täten se on kirjoitettu suunnilleen samaan aikaan kuin Antiokian Theofiluksen kolmas kirje Autolykukselle. Filippos Sidolainen kertoo Athenagoraksen kääntyneen kristityksi, luettuaan raamattua alkuperäisenä tarkoituksenaan sen kiistäminen. Mitä tulee kielelliseen taitoon ja tekstin retoriseen sisältöön, on kirjoittajan koulutuksen pohjalta lupa odottaa suuria.
Lukemani tekstin on kääntänyt pastori B.P. Pratten. Sain teoksen netissä New Advent- sivustolta osoitteesta http://www.newadvent.org/fathers/0205.htm Totuttuun tapaan käymme teoksen läpi luku luvulta, kommentoiden, avaten ja pohdiskellen sen sisältöä.
LUKU 1
Athenagoras aloittaa toteamalla että (Rooman) imperiumissa on kaikilla kansoilla oikeus noudattaa esi-isiensä tapoja, miten naurettavia nämä lienevätkään. Iliumin asukas kunnioittaa Hektoria (Troijan prinssi) jumalana, spartalainen kunnioittaa Agamemnonia (Mykenen kuningas) Zeuksena; ateenalaiset jopa suorittavat uskonnollisia riittejä ja juhlivat mysteerejä kahden naisen, Aglauroksen ja Pandrosuksen kunniaksi, jotka avasivat kielletyn laatikon. Egyptiläiset lukevat jumalten joukkoon jopa kissoja, käärmeitä, krokotiileja ja koiria. Kaikki tämä valtakunnan lakien mukaista, jotta jumaluuden pelosta ihmiset karttaisivat pahoja töitä. Ainoa kielletty uskomus on ateismi – että kielletään kaikki jumalat. Yksi poikkeus on kuitenkin tehty näiden oikeuksien joukossa...
Athenagoras tiedustelee keisareilta, minkä tähden kristityt yksin ovat jääneet vaille oikeuksia? Vieläpä heitä vainotaan, ja ilman oikeutta tuomitaan. Minkä tähden pelkkä nimi riittää tällaisen julman kohtalon syyksi? Tuntevathan kaikki keisarien olevan hyviä miehiä; minkä tähden he eivät välitä kristityistä? Nämä jotka, kuten teos tulee näyttämään, ovat hurskaita ja oikeamielisiä Jumalaa kohtaan, samoin kuin myös Rooman valtakuntaa kohtaan, näitä keisarit sallivat ahdistella, ryöstää ja vainota.
Tämän tähden on tämä teos asetettu keisarien eteen – jotta epäoikeudenmukainen ja järjenvastainen sorto loppuisi, eikä kristittyjä enää surmattaisi väärien syytösten tähden. Sorto, jota kristityt saavat osakseen, ei rajoitu vain heidän taloudelliseen hyvinvointiinsa tai maineeseen tai omiin pyrkimyksiin; näille asioille eivät kristityt arvoa anna. Muille nämä asiat ovat tosin kallisarvoisia, mutta kristityt on opetettu, ei ainoastaan olemaan vastaamatta iskuun iskulla, vaan myös olemaan käymättä lakia niitä vastaan jotka heiltä ryöstävät. Poskea vasten lyövälle tarjotaan toinenkin poski, ja paitaa vaativa saa myös viitan. Mutta kun kristityiltä on omaisuus viety, niin se ei heidän vainoojilleen riitä, vaan tahtovatpa nämä myös heidän ruumiinsa ja sielunsa. Heidän syyttäjänsä kasaavat heidän päälleen omat rikoksensa, joiden ajatustakin kristityt kavahtavat.
Kristittyjen vaino Rooman imperiumissa on yleensä tunnettu tosiasia, joten siitä ei ole tarpeen tämän teoksen yhteydessä enemmän kirjoittaa. Sen sijaan tahdon ohjata lukijan huomion viimeisen kappaleen moraaliopetuksiin – ne ovat suoraan vuorisaarnasta, Jeesuksen omasta suusta: näitä Athenagoras ilman muuta olettaa kristittyjen kaikkialla noudattavan. Apostoleista alkukirkon kautta aina uskonnon viralliseen asemaan asti pasifismi oli kristityn tuntomerkki.
LUKU 2
Jos joku kristityistä tuomitaan jostakin rikoksesta, olipa se suuri tai pieni, eivät he pyydä säästyä rangaistukselta, vaan toivottavat sen tervetulleeksi kaikessa ankaruudessaan. Mutta jos kristitty kärsii yksin kristityn nimen tähden, on se kohtuutonta – kaikki syytökset, joita heistä levitetään, ovat pelkkää puhetta. Athenagoras anoo keisareita poistamaan laista tämän pykälän, jotta kristityt kaikkialla voisivat kiittää keisareita siitä, ettei heitä enää väärin syytöksin tuomita. Jalot ja oppineet keisarit hyvin tietävät, että kun syytös esitetään, on se tarkoin tutkittava. Tiedetäänhän että keisareiden edessä voi hurjista asioista syytetty mies olla luottavaisin mielin, koska tietää, etteivät nämä tuomitse ketään asiaa tutkimatta. Tätä oikeutta kristityt pyytävät sovellettavan myös heihin, onhan se kaikille yhteinen oikeus.
Syyttömät pääskööt menemään, ja syylliset saakoot tuomion – eihän pelkkä opin tunnustaminen tarkoita mitään, vaan teot, joita yksilö tekee. Kun jotakin filosofia syytetään, ei kysellä, mitä oppia hän edustaa, vaan mitä hän on tehnyt! Aito kristitty ei voi olla paha, mutta väärin tunnustava kyllä. Athenagoras aikoo nyt tehdä selkoa kristittyjä vastaan esitetyistä syytöksistä; hän pyytää keisareita sulkemaan korvansa yleisiltä järjettömiltä puheilta, ja tutkimaan asioita puolueettomasti, rakkaudesta tietoon ja totuuteen.
Keisari Marcus Aurelius (jonka poika Commodus hallitsi hänen kanssaan, siksi ”keisarit” monikossa) oli Stoalainen filosofi. Stoalaisuus oli koulukunta joka uskoi että ihmisen hyveellisyys oli ennen kaikkea nähtävissä hänen teoissaan; Athenagoras asettaa sanansa taitavasti keisarin oman koulukunnan oppia silmälläpitäen. Stoalaiset pyrkivät tulemaan mieleltään puolueettomiksi ja rationaalisiksi ajattelijoiksi, voittamaan tuhoisat tunteet mielenlujuuden ja itsehillinnän kautta. Tähän keisarin ihailemaan puolueettomuuteen Athenagoras vetoaa. Kristinuskon ja Stoalaisuuden hyveissä oli paljon samaa, ja tämä antaa Athenagorakselle jaetun arvomaailman Aureliuksen kanssa. Hän puhuu filosofi filosofille, hyvettä tavoitteleva mies toiselle samanlaiselle. Koska Athenagoras tietää keisarin mielen, on hänelle myös syytä olettaa, että keisari tulee häntä kuulemaan; kristittyjen sorrettu asema on loogisesti perusteeton ja maaherrojen harjoittama systemaattinen sorto tarkalleen ottaen roomalaisen oikeuskäsityksen vastainen.
Keisarin poika Commodus puolestaan saa Athenagoraksen tekstissä osakseen ansaitsematonta kunnioitusta; hän ei jakanut isänsä jaloja pyrkimyksiä. Keisari Marcus Aurelius kuoli Commoduksen ollessa 18-vuotias, ja tekstin kirjoitusaikaan hän oli vielä nuorempi. Jälkipolvet ovat pitäneet Commodusta turhamaisena miehenä – hän on sama Commodus kuin ”Gladiaattori” elokuvan keisari Commodus. Elokuva kuvaa hänet paheellisena, omahyväisenä ja raakana miehenä, mitä hän historiallisesti myös oli. Commodus rakasti gladiaattoritaisteluja, ja harrasti niitä myös itse (mitä roomalaiset pitivät ehdottoman sopimattomana!). Hänen kerrotaan mm. surmanneen tahallaan harjoitusvastustajiansa (todennäköisesti orjia) ja järjestäneen näytöksiä, jossa hän tappoi kasapäin eläimiä (ja toisinaan myös ihmisiä). Ei liene yllätys että hänet murhattiin suhteellisen lyhyen hallituskauden päätteeksi.
LUKU 3
Athenagoras siirtyy nyt käsittelemään kristittyjä vastaan nostettuja syytöksiä; näitä on kolme: ateismi, thyestealaiset juhlat (kannibalismi) ja oedipaalinen yhdyntä (insesti). Jos kristityt ovat todella syyllisiä näihin, ovat he elukoita pahempia ja näin ollen Athenagoras suosittaa keisaria hävittämään kristityt maan päältä, naisia ja lapsia säästämättä. Mutta asia on ensin syytä tutkia, voihan näet olla, että syytökset ovat vain tyhjää puhetta: Onhan hyveen vastustaja pahe ja vastakohdat ovat sodassa keskenään, kuten pyhä laki sanoo (stooalainen käsite, kuten aiemmin sanottu, Athenagoras tuntee keisarin filosofian). Suokoot keisari kristityille samat oikeudet kuin muillekin ja kristityt ovat voittava vihollisensa, laittaen elämänsä likoon totuuden tähden.
Muistamme kaksi jälkimmäistä syytöstä Theofiluksen kirjeistä Autolykukselle – nämä syytökset kiersivät tuohon aikaan yleisesti. Kolmas on meille uusi tuttavuus – ateismi. Kun ajattelemme, minkälaista väkeä nykyään liikkuu tuon sotalipun alla, on syytös erikoinen. Kuten aiemmin havaitsimme, ateismi oli rikos noihin aikoihin, ja filosofit, jotka ateismia kannattivat, eivät nauttineet suurta suosiota, päinvastoin. Kristityt kielsivät kreikkalaiset jumalat, ja kaikki muutkin jumaluudet paitsi Yhden. Sen tähden levisi heistä puhe että he kielsivät tyystin kaikki jumalat. Juutalaisia ei pidetty ateisteina tämän tähden, mutta kristityt, epäilyttäviä kun olivat, olivat mainio kohde tällaisille syytöksille, eteenkin kun heidän voitiin havaita halveksivan muiden jumalia.
LUKU 4
Ensimmäisenä Athenagoras käy käsiksi ateismisyytöksiin. Aateenalaiset tuomitsivat toki hyvällä syyllä Diagoraksen syylliseksi ateismiin, kun tämä ei ainoastaan paljastanut orfilaisuuden oppeja ja julkistanut Eleusiksen ja Kabeirien mysteerejä; hän hakkasi paloiksi Herkuleksen patsaan keittääkseen turnipsinsa – lopulta hän julisti avoimesti, ettei ollut mitään jumalaa. Kristityille moinen nimi ei kuitenkaan sovi, sillä he palvovat Jumalaa, jonka erottavat aineesta, onhan näiden välillä ero. Jumala näet on ikuinen ja luomaton, Häntä katsellaan yksin järjellä ja ymmärryksellä. Aine sen sijaan on luotua ja katoavaista. Jos kristityt todella harrastaisivat Diagoraksen oppeja, olisi oikein heitä syyttää ja ahdistella. Mutta nyt ei sovi heihin ateistin nimi, sillä he tunnustavat yhden Jumalan, kaikkeuden luojan, joka on tehnyt kaiken Sanansa kautta, joka Hänestä on. Täten syytös on väärä.
Huomaamme jälleen klassisen kristinuskon kulmakiven – Jumalan erottamisen luodusta aineesta.
LUKU 5
Ovathan runoilijatkin ilmaisset epäluuloja niitä kohtaan, joita jumaliksi kutsutaan. Euripides esimerkiksi on epäileväisesti kysellyt Zeuksen perään. Vain kaikkeuden luoja oli hänestä Jumalan nimen arvoinen. Zeuksestahan ei kukaan tiedä, muuta kuin mitä hänestä kerrotaan – mutta luomakunta todistaa luojasta, jota tulisi Jumalana kunnioittaa. Sofokleskin yhtyi tähän ajatukseen sanoessaan, että oli vain yksi Jumala, joka teki taivaan ja maan.
Tämä teema tulee jatkumaan seuraavassa luvussa, mutta jo nyt lukija alkaa heräämään yllättävään oivallukseen: Kaikki kreikkalaiset eivät suinkaan uskoneet Olympoksen jumaliin! Erityisesti filosofit suhtautuivat moisiin epäluuloisesti, kukaties siksi, että nämä olivat aivan liikaa hillittömien ihmisten kaltaisia ja edustivat kaikkea sitä mitä monet filosofit halveksivat; kohtuuttomuutta, tuhoisia intohimoja ja muita paheita!
LUKU 6
Philolaus myös, sanoessaan kaikkien asioiden kuuluvan Jumalaan kuin linnakkeeseen, opettaa että Hän on yksi ja aineen yläpuolella. Lysius ja Opsimus määrittelivät Jumalan matemaattisilla ajatuksillaan. Sitten ovat Platon ja Aristotele ja monet muut, joihin Athenagoras ei sen tarkemmin mene, kyllähän keisarit tietävät mitä filosofit ovat sanoneet. Joitakin nimiä hän kuitenkin aikoo mainita, osoittaessaan, etteivät kristityt ole yksin näkemystensä kanssa. Platon on todennut kaikkeuden luojasta ja isästä, että tämä on vaikea löytää ja mahdoton kaikille julistaa. Jos Jumala sitten muita jumalia tunnustaa, ovat ne hänen luomiaan ”jumalia”. Kaikki aineellinen on riippuvaista Hänen tahdostaan; mikä voidaan jakaa osiin, voidaan hajottaa (Jumala on täten yksi). Jos Platon ei ole ateisti tällaisten puheiden tähden, eivät sitä kristitytkään ole, kun uskovat Jumalaan, joka loi kaiken Sanan kautta ja pitää sitä yllä Hengellään (kolminaisuus!). Aritides sivuaa ohimennen myös Aristotelea ja stoalaisia, jotka kaikki omalla tavallaan yhtyvät ajatukseen yhdestä Jumalasta.
Osa kristittyjä oli käsittääkseni antiikista jopa keskiaikaan asti sitä mieltä, että Platon ehkä oli pelastettu, koska hän tuli monessa näkemyksessään niin lähelle oikeaa oppia Jumalasta. Huomaamme että samaan aikaan kuin oppimaton kreikkalainen kansa eli lukuisien jumalien maailmassa, kehittelivät filosofit erilaisia teorioita, joissa oli joko yksi ainoa jumala, tai jumalat olivat yhden suuren jumaluuden ilmentymiä; voidaan sanoa, että oppineet omalla tavallaan tiesivät jo tuolloin, että on vain yksi Jumala! Myös sanan (logos) käsite oli filosofien pohdinnoissa pitkälle kehittynyt – logos nähtiin kaikkeutta ohjaavana jumalaisena järkenä/periaatteena; tätä taustaa vasten kirjoitti Johannes evankeliumiinsa täynnä merkitystä olevan lauseen ”Én arkhe en ho logos” – alussa oli Sana! Jumala oli valmistanut etukäteen kreikkalaista maailmaa ottamaan vastaan sanoman yhdestä Jumalasta ja Hänen pojastaan.
LUKU 7
Miltei kaikki siis tunnustavat Jumalan ykseyden, jotkut jopa hieman vastentahtoisesti. Kun nyt asia sitten on näin, niin minkä tähden kristittyjä näin kohdellaan? Näin ovat runoilijat ja filosofit haparoineet kohti Jumalaa, mutta eivät ole täysin Häntä tavoittaneet. Tämä sen tähden että he ovat kyselleet Jumalasta toisiltaan, sen sijaan että olisivat oppineet Häneltä itseltään. Täten tuli jokainen omanlaiseensa lopputulokseen. Kristityt sen sijaan ovat kuulleet Jumalasta profeetoilta, joita Jumalan henki on liikuttanut, kuten muusikko soittimia. Täten eivät kristityt saata näissä asioissa kuunnella filosofeja, jotka ovat ilmaisseet vain inhimillisiä mielipiteitä.
LUKU 8
Mitä tulee oppiin yhdestä luojasta, joka alussa loi kaikkeuden, ymmärtävät keisarit hyvin mitä argumentteja siitä seuraa. Yhden luojan maailmaan ei Athenagoraksen logiikalla mahdu kahta Jumalaa. En käsittele tätä lukua sen enempää, sen verran monimutkaista argumentaatio on.
LUKU 9
Jos kristityt tyytyisivät vain järkeilemään loogisesti, olisi heidän oppiaan pidettävä ihmisten mielipiteenä. Nyt on kuitenkin niin, että myös profeetat tukevat niitä. Athenagoras arvelee keisareiden olevan perillä Mooseksesta, Jeremiasta, Jesajasta ja muista. Jumalan henki kulki näihin miehiin kuin soittajan henkäys huiluun, ja niin he puhuivat ihmismielen yläpuolella olevista asioista. Athenagoras lainaa joitakin jakeita Jesajan kirjasta, jotka todistavat yhdestä kaikkivaltiaasta Jumalasta. (Jes. 44:6, 43:10-11, 66:1.)
LUKU 10
Täten eivät kristityt ole ateisteja, kun tunnustavat yhden Jumalan, luomattoman, näkymättömän, ikuisen, tavoittamattoman, rajoittamattoman ja käsittämättömän. Jumalaa voi katsella ainoastaan ymmärryksellä ja järjellä (ihmismieli). Lisäksi kristityt tunnustavat Sanan; Jumalan pojan. Ei sellaista poikaa, josta runoilijat ovat sepittäneet, tehdessään jumalista inhimillisiä. Vaan Jumalan poika on hänen Sanansa, sekä ajatuksena että käytännössä. Sillä Hänen mallinsa mukaan ja hänen kauttansa kaikki luotiin, Isä ja Poika ovat yhtä. Isä on Pojassa ja Poika on Isässä, ykseydessä; Isän järki ja ymmärrys ovat Poika.
Jos keisarit vielä tarkemmin kyselevät, miksi poikaa kutsutaan pojaksi, niin hän on Isän ensimmäinen ”tuotos”. Ei niin että Isä olisi Poikaa tehnyt, vaan Poika oli Isässä jo alussa, mutta Hän tuli esiin luomisessa. Kuten sananlasku 8:22 sanoo: ”Herra teki minusta tekojensa alun” (mielenkiintoinen luentatapa tälle jakeelle!) Myös Pyhän Hengen kristityt tunnustavat lähtevän Jumalasta kuten säde auringosta. Kuka ihme sitten sanoo että Kristityt, jotka tunnustavat Isän Jumalan, ja Pojan, Jumalan (God the Son) ja Pyhän Hengen, tunnustaen sekä heidän ykseytensä voimassa että eronsa järjestyksessä, ovat ateisteja? Näiden lisäksi tunnustavat kristityt myös enkelit, ja muut palvelijat, jota Jumala on tehnyt luomakuntaa asuttamaan hyvän järjestyksen tähden.
Jälleen kerran minun on pakko muistuttaa, että kaikki väitteet Jeesuksen Jumaluudesta kolmannen tai neljännen vuosisadan innovaationa ovat kerta kaikkiaan vailla pohjaa! Kolminaisuusoppi on läsnä tässä toisen vuosisadan tekstissä, ja Jeesus Kristus mainitaan selvin sanoin Jumalaksi. Samalla Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ykseys myös tunnustetaan – tämä on klassinen, oikeaoppinen näkemys kolminaisuudesta! Sanaa kolminaisuus ei toki tekstissä mainita, mutta siinä mainitaan nuo kolme jotka ovat yhtä. Sitä kolminaisuus tarkoittaa. Jos sanot ”Jumala on yksi”, niin sen tunnustavat kanssasi myös juutalaiset ja muslimit, ja kuten tekstistä huomaamme, myös jotkut kreikkalaisten filosofit. Millä me sitten ilmaisemme Jeesuksen Jumaluuden, jonka molemmat kieltävät, ja Pyhän Hengen jumaluuden, jonka muslimit lisäksi myös torjuvat? Tunnustamalla rohkeasti yhden kolmiyhteisen Jumalan. Tähän ei mahdu mukaan mitään muita jumaluuksia, kuten olympialaiset epäjumaluudet tai gnostilaiset Aeonit.
LUKU 11
Nyt Athenagoras palaa kristittyjä vastaan esitettyihin syytteisiin moraalittomista elämäntavoista. Hän siteeraa keisareille seuraavia oppeja:
”Minä sanon teille, rakastakaa vihamiehiänne; siunatkaa niitä jotka kiroavat teitä, rukoilkaa niiden puolesta jotka teitä vainoavat; jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia joka on taivaissa, ja antaa aurinkonsa nousta sekä pahoille että hyville ja lähettää sateen niin oikeamielisille kuin väärämielisille.”
Käännöstekstin mukaan kyseessä on yhdistelmäsitaatti Luuk. 6:27-28 ja Matt.5:44-45. Nyt pohtikoon keisarit niitä jotka opettavat synonyymeistä ja homonyymeistä, predikamenteistä ja aksioomista, selittelevät etymologioita, häivyttävät epämääräisyyksiä, syllogismeinen jne. Näillä he lupailevat tekevänsä oppilaansa onnellisiksi. Ketkä näistä ovat niin puhdistaneet sielunsa (muistakaamme keisarin koulukunta) että vihaamisen sijaan rakastavat vihamiehiään, ja sen sijaan että puhuisivat pahaa pilkkaajistaan, siunaavat heitä, ja rukoilevat niiden puolesta jotka punovat juonia tappaakseen heidät? Kristittyjen joukossa on monia, jotka eivät sanoin osaa oppia todistaa, mutta tekevät sen teoillaan; he eivät harjoittele puheita, vaan hyviä töitä. Kun heitä lyödään, he eivät lyö takaisin, kun heidät ryöstetään, he eivät haasta oikeuteen; he antavat niille jotka heiltä pyytävät ja rakastavat lähimmäistään kuin itseään.
LUKU 12
Jos kristityt eivät uskoisi Jumalaan joka ihmisrodun yläpuolella on, pyrkisivätkö he näin puhdistumaan pahuudesta? Varmasti eivät, toteaa Athenagoras. Koska kristityt ovat vakuuttuneita siitä että joutuvat elämästään tilille Jumalan edessä, joka on kaiken tehnyt, omaksuvat he elämäntavan joka on hallittu ja hillitty, hyväntahtoinen ja yleisesti halveksittu. Kristityt uskovat, etteivät voi tässä maailmassa kärsiä sellaista pahaan (vaikka elämänsäkin menettäisivät) että se vetäisi vertoja sille palkkiolle jonka suuri tuomari on antava hyvästä elämästä, kunhan perille puhtaana saavutaan. Kukaan ei voi paeta elävän Jumalan tuomiota, se on kohtaava kaikkia.
Kristittyjä ohjaa kohti tulevaa elämää se yksin, että he tuntevat Jumalan ja Hänen Sanansa, Isän ja Pojan ykseyden, mikä on näiden välinen yhteys, mikä on Henki, ja mikä on näiden kolmen ykseys; Henki, Poika ja Isä, näiden yhteys ja keskinäiset erot ykseydessä (Kolminaisuus jälleen!). Nämä asiat on Athenagoras asettanut keisareiden eteen, esimerkkeinä paljon suuremmasta kokonaisuudesta, jotta keisari voisi niitä maistaa, kuten maistaja hunajaa tai heraa maistaessa päättelee pienestä annoksesta, onko koko erä hyvää vai huonoa.
LUKU 13
Ne, jotka syyttävät kristittyjä ateismista, nämä, joilla ei ole edes unenomaista aavistusta siitä, mitä on tosi Jumaluus, mittaavat hurskauden uhrien määrällä, ja moittivat kristittyjä niiden puutteesta. Kristityt tosiaan eivät uhraa – tarvitseeko kaikkeuden luoja verta, polttouhria tai sulotuoksuja? Kun Jumala tunnetaan ja häntä Jumalana kunnioitetaan kädet kohottaen, ovat sadan härän uhrit (hecatomb) tarpeettomia.
Kuten totesimme aiemmin, vanhan testamentin uhrijärjestelmästä eivät kristityt näissä ulkopuolisille osoitetuissa teksteissä ole tietääkseenkään. Jos asia nostettaisiin esiin ulkopuolisten toimesta, niin Athenagoras todennäköisesti ottaisi siihen kantaa, mutta koska aiheen käsittelylle ei ole tarvetta, ollaan siitä vaiti. Vaatihan Jumala aikoinaan polttouhreja, verta ja suitsutusta, kunnes lopulta suoritti uhrin, joka poisti tarpeen tällaisille uhreille – tämän filosofiveli jättää kaikessa hiljaisuudessa sivuun.
LUKU 14
Mitä sitten tulee valituksiin siitä, että kristityt eivät kunnioita kreikkalaisten kaupunkien jumalia, niin eiväthän nämä syyttäjät tunnu pääsevän yksimielisyyteen edes siitä, keitä jumalia tulisi palvoa. Athenagoras mainitsee tässä kasan jumalia, otan yhden esimerkin; spartalaiset palvovat Menelaeusta, jonka nimeä eivät iliumilaiset siedä edes kuulla. Kun nyt eivät syyttäjät pääse yksimielisyyteen edes jumalista, joita itse palvovat, niin mitä arvoa on kristittyjä samasta asiasta syyttää? Ja entäpä egyptiläisten harjoittamat menot – eivätkö ne olekin täysin naurettavia? Jos kristityt siis ovat epähurskaita kun eivät muiden tapoja noudata, niin on samaan syyllinen myös koko muu maailma, kaikki kansat ja kaupungit.
LUKU 15
Vaan argumentin vuoksi suotakoon että kansat olisivat yksimieliset – nämä väkijoukot, jotka eivät erota ainetta Jumalasta, ja palvovat kuvia; olisiko kristittyjenkin sitten niin tehtävä? Jos aine ja Jumala ovat yksi ja sama, kaksi eri nimeä samalle asialle, niin kaikin mokomin palvottakoon kultaa, kiviä, hopeaa jne. Aine on kuitenkin niin kaukana Jumalasta, ettei sitä sovi palvoa. Eihän savikuppia ylistetä yli valajansa? Jos astia on elegantti, niin on se sitä tekijänsä kunniaksi, ja ylistys menee sen tekijälle. Jos kristityt siis kumartaisivat aineellisia kuvia, olisi se ikään kuin heillä ei olisi tajua tosi Jumalasta, kun asettaisivat katoavaisen samalle viivalle katoamattoman kanssa.
Tämä kaikki on meille tuttua jo Matheteksesta.
LUKU 16
Maailma on kaunis, siitä ei ole epäilystäkään; se on erinomainen. Mutta ei maailmaa tule palvoa, vaan sen tekijää. Sillä kun alamaiset saapuvat keisareita tapaamaan, eivät nämä jätä kunnioittamatta heitä. Keisarilliselle palatsille suodaan sivuhuomioita, mutta valtiaille itselleen suurin kunnia. Sama pätee Jumalaan, tosin keisarit laativat palatsit itselleen, mutta Jumala ei maailmaa itse mihinkään tarvitse. Eihän musiikkikilpailussakaan kruunata soitinta soittajan sijaan. Jos maailma on, kuten Platon sanoi, pyhän taiteen työtä, ihailee Athenagoras sen kauneutta ja ylistää sen tekijää. Alkuaineita ei Athenagoras jumalina palvo, koska tietää dissoluution lain niihin pätevän (Muistaakseni Platonin käsite; jos jonkin asian voi hajottaa osiin, on tuo asia tuhottavissa.)
LUKU 17
Athenagoras toteaa että uskonpuolustajan on kyettävä tuomaan esiin tarkempia argumentteja kuin aiemmat ja näin hän aikoo tehdä. Hän tahtoo näyttää jumalten nimien olevan nuoria ja jumalten kuvien kuin eilispäivää. Keisarithan tietävät kyllä nämä muinaiset asiat parhaiten. Orfeus, Homeros ja Hesidos ovat ne jotka laativat jumalten sukuluettelot – niin sanoo myös historioitsija Herodotos, jonka todistus on että Hesidos ja Homeros tulivat neljäsataa vuotta ennen häntä, eikä yhtään sen aiemmin. Jumalten kuvat tehtiin vasta näiden jälkeen. Athenagoras listaa joukon jumalten kuvien historiaan liittyviä henkilöitä ja heidän luomuksiaan. Täten kaikki jumalten kuvat ja patsaat ovat ihmiskätten työtä – jos nämä ovat jumalia, niin minkä tähden ne eivät aina ole olleet olemassa? Miksi ne tarvitsevat ihmiskäsiä tullakseen maailmaan? Nyt onkin niin että kuvat ovat vain ainetta ja taidetta.
LUKU 18
Jotkut tosin sanovat, että eivät patsaat ole jumalia, vaan ainoastaan esittävät heitä; siten patsaalle annettu palvonta menee jumaluudelle, jota patsas esittää. Todisteena tästä he nimeävät tiettyjen patsaiden omaamat voimat. Athenagoras huomauttaa vielä, ettei hänen tavoitteensa ole kumota jumalankuvia, vaan ne puheet joita kristittyjen niskaan syydetään, ja sen tähden hän aikoo kertoa keisareille heidän opistaan ja sen perusteista. Aivan erityisesti pohtikoot keisarit sitä, kuinka kreikkalaisten jumalat eivät ole olleet alusta asti olemassa, vaan syntyneet kuten me ihmiset; ja tästä asiasta kaikki ovat yksimielisiä! Homeros ja Orfeus, joita filosofiveljemme siteeraa, kertovat jumalten syntyneen merestä (Okeanus). Vedestä tuli mutaa, ja mudasta eläin, lohikäärme jossa kasvoi leijonan pää, ja kahden pään välissä oli jumalan –nimeltänsä Kronos ja Herakles – kasvot. Tämä Herakles sitten teki valtavan munan, joka täyttyessään halkesi syntymisensä kitkan voimasta kahtia; siitä tulivat taivas ja maa. Sitten ilmestyivät ensimmäiset jumalat, jotka saivat jälkeläisiä, miehiä, naisia ja erilaisia alkuhirviöitä.
LUKU 19
Mitä tästä sitten sanomme? Pohtii Athenagoras. Sillä kaikki näistä jumaluuksista ovat syntyneet jostakin joka oli ennen sitä. Jos ne ensin eivät olleet, ja sitten olivat, niin ei niitä nytkään ole, sillä kaikki asiat ovat joko luomattomia ja ikuisia, tai luotuja ja katoavaisia. Vedoten sekä Platoniin että Stoalaisiin hän kysyy, millä perusteella nämä jumaluudet pysyisivät, kun ne eivät ole itsestään olemassa, vaan ovat syntyneitä? Ja millä tavalla ovat nämä jumalat parempia kuin alkuaineet, kun ovat vedestä syntyneet? Mitä ihmettä tuosta yksinkertaisesta ja yhdenmukaisesta aineesta edes voi tehdä? Lisäksi aine on turhaa, jos joku ei sitä muovaa. Näinhän on myös jumalten kuvien laita – ne eivät voisi olla ilman käsityöläistä.
LUKU 20
Ja edellä mainitut asiat eivät edes ole noiden uskomusten hölmöimpiä ulottuvuuksia. Näiden jumalten saarnaajat ovat kuvanneet heidän kehojensa muotoja; Herkules on jumala kasaan kiertyneen lohikäärmeen muodossa, joillakin on sata kättä, Demeterillä kaksi paria silmiä ja eläimen kasvot takaraivossaan, ja vieläpä sarvet päässä – jopa hänen oma äitinsä kauhistui tätä ja pakeni pois. Athenagoras käy läpi jumalten keskinäistä taistelua ja hirmutöitä; mitä hyvää tai hyödyllistä on uskoa tällaisia tarinoita? Nämä eivät eroa mitenkään eläimistä alhaisimmista, joista tosi Jumalan on ehdottomasti erotuttava! Jotkut niistä peräti näyttävätkin eläimiltä!
LUKU 21
Eikä jumalilla ainoastaan ole ruumiita, vaan myös verta ja siementä, seksuaalisia haluja ja taipumus vihaan – mahdotonta että Jumalalla voisi olla moisia, ynnä mielihaluja kuten esim. ruokahalu. Athenagoras listaa tapauksia kuinka jumalat ovat olleet vihaisia ja surullisia; kuinka Zeus suree menehtyvää poikaansa jota ei kykene auttamaan, kuinka jumalat vihassa haavoittivat toisiaan, raivosivat, tekivät aviorikoksia, silpoivat ja olivat muutoinkin kuolevaisten halujen vietävinä. Vieläpä jumalat ovat tarjoutuneet rahasta ihmisille palvelijoiksi, paimentaneet karjaa ja rakastuneet kuolevaisiin.
LUKU 22
Athenagoras tiedustelee, ovatko nämä kukaties runollisia ilmauksia, ja tälle kaikelle on joku luonnollinen selitys? Empedocies esim. on sanonut: ”Olkoon Jove tuli, ja Juno elämän lähde, yhdessä Pluton ja Nestisin kanssa, jotka kylvettää kyynelin ihmisten lähteitä.” Tähän filosofiveljemme tokaisee tylysti, että jos jumalat ovat tulta, maata ja vettä, ovat ne alkuaineita, eivätkä jumalia. Lisäksi näitä erilaisia tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoitakin. Athenagoras pureutuu vielä syvemmälle aiheeseen, esittäen vertauskuvallisia tulkintoja, jotka hän torjuu. Jätän sen osion käsittelemättä.
LUKU 23
Nyt ehkä keisarit, joilla on paljon ymmärrystä kysyvät, kuinka on mahdollista että joillakin jumalankuvilla on kyky tehdä voimatekoja, jos ne, joiden kunniaksi ne on pystytetty, eivät ole jumalia? Eiväthän elottomat patsaat itsestään sellaista voi tehdä. Athenagoras ei lainkaan kiellä, että jumalankuvat tosiaan saavat lukuisissa paikoissa tällaista aikaan. Eivät kristityt niitä siltikään jumalina kunnioittaisi. Mutta kuinka nämä voimateot hänen käsitystensä mukaan tapahtuvat, sen hän aikoo keisareille kertoa. Athenagoras näet ilmaisee tietävänsä, ketkä ihmeet tekevät – ja nämä ihmeidentekijät eivät ole jumalia. Kyseessä ovat demonit, jotka sekä Thales että Platon myös tuntevat. Näiden olemassaoloa ei ole syytä epäillä, joskaan niiden alkuperästä eivät kuolevaiset tiedä. Loppuluvun Athenagoras käsittelee Platonin näkemyksiä Jumalasta/jumalista.
LUKU 24
Jos runoilijat ja filosofit eivät olisi tunnustaneet, että on vain yksi tosi Jumala ja että nämä muut, joita jumaliksi kutsutaan, ovat demoneita, ainetta, tai menneiden aikojen ihmisiä, olisi kristittyjen ahdistelijoilla kenties jotakin syytä puuhilleen. Kristityt tunnustavat maailmassa olevan myös pahoja voimia, jotka vastustavat Jumalaa. Jumala teki enkelit huolehtimaan maailman hallitsemisesta, mutta jotkut näistä hylkäsivät tehtävänsä jopa vastoin omaa luontoaan. Samoin kuin ihmiset, joilla on vapaus valita hyveen ja paheen väliltä, oli myös enkeleillä tällainen vapaus. Nämä langenneet rakastuivat epäpuhtaalla tavalla neitsyeisiin ja heistä syntyivät nuo, joita jättiläisiksi kutsutaan. Näistä ovat myös runoilijat kertoneet, mutta eivät totuuden mukaan.
Tämä osio viittaa 1.Moos 6. lukuun, jossa ”Jumalan pojat” ottavat vaimoikseen ”ihmisten tyttäriä” ja saavat jälkeläisiä. Apokryfinen Eenokin kirja käsittelee aihetta enemmän, mutta teos on paikoin melkoinen sekasotku. Kun sillä ei ole pyhien kirjoitusten asemaa ja arvovaltaa, ei se ole paljoa fiktiokirjallisuutta kummempaa, joskin siitä voi päätellä jotain siitä, miten 1.Moos. 6:a ennen vanhaan tulkittiin. Sen ymmärrettiin kertovan langenneista enkeleistä, ja se on tulkinnan kannalta arvokas tieto. Athenagoraksen teksti heijastaa tätä tulkintaa.
LUKU 25
Nämä taivaasta langenneet enkelit kummittelevat ilmaa ja maata, voimatta enää nousta takaisin taivaallisten asioiden pariin, ja jättiläisten sielut, jotka ovat demoneita jotka maailmaa kiertävät, puuhailevat pahuutta, demonit luontonsa ja langenneet enkelit mielihalujensa mukaan. Materian valtias, kuten voi havaita siitä mitä (maailmalla) tapahtuu, toimii vastoin Jumalan hyvyyttä. Tämä pahuus hämmensi Euripideksen, joka ei osannut sanoa, kenelle maan hallitus kuului, ja vakuutti Aristoteleelle, että maanpäällisiä asioita ei ohjaa kaitselmus. Tämä on monia hyvämaineisiakin saanut uskomaan, ettei maailmaa ohjaa mikään järjestys, vaan se menee sinne ja tänne sattuman ajamana. Nämä eivät kuitenkaan ymmärrä että ne asiat, jotka kuuluvat koko maailman järjestykseen, ovat kaikki kuten pitääkin. Tämän maailman ruhtinas demoneineen kuitenkin vie ihmisiä yksilöinä sinne tai tänne.
Tämän kappaleen loppu on kovin monimutkainen ja vaikeaselkoinen, mutta niin kuin minä sen ymmärrän, tarkoittaa Athenagoras sitä, etteivät demonit voi juuri muuhun vaikuttaa kuin ihmisten toimiin, kaikki muu on Jumalan vallassa. Tämä osio on melkoisen hankalaa tulkittavaa. Kristillisen ajattelun näkökulmasta jutussa on kuitenkin tolkkua – paholainen ei saa luonnon lakeja muutettua, vaan voi puuhastella lähinnä ihmisten ajatusten ja pienten ihmetekojen parissa; ja tämänkin kaiken se voi tehdä vain Jumalan sallimuksesta. Kaitselmus ohjaa maailmaa, vaikka emme näekään ihmisten kesken hyvää järjestystä, vaan pikemminkin huonon. Tämänkin Jumala sallii omista syistään, se ei ole paholaisen voittoa Jumalasta, ikään kuin tämä voisi Kaikkivaltiaalle yhtään mitään.
LUKU 26
Nämä edellä mainitut demonit ovat ne, jotka vetävät ihmisiä jumalankuvien luo. Ne ovat mieltyneet uhrivereen. Mutta nämä jumalat, jotka väkijoukkoja miellyttävät, olivat ihmisiä, kuten tarinoista voi nähdä. Ja se että paholaiset toimivat niiden nimissä, on nähtävissä niistä pahoista töistä joita ne saavat aikaan, silpomisia, haavoja, surmatöitä. Voima, joka tekee ihmeet, on toinen kuin nimi jolle patsas omistetaan. Se voima, jolla Neryllinuksen patsas parantaa sairaita, ei parantanut Neryllinusta kun tämä eli ja oli sairas. (Athenagoras mainitsee Neryllinuksen olleen hänen ja keisareiden aikalainen – todiste että ihmisistä tehdään jumalia. *)
*Näin tulkitsen Athenagoraksen tässä argumentoivan, asia on ilmaistu aika haastavalla tavalla.
LUKU 27
Kun ihmisen sielu liikkuu järjenvastaisella ja mielikuvituksellisella tavalla, syntyy erilaisia mielipiteitä jotka tuottavat moninaisia jumalankuvia. Tämä tapahtuu erityisesti silloin kun sielu tulee osalliseksi ”aineellisesta henfestä” ja sekoittuu sen kanssa, irrottaen katseensa taivaallisista asioista ja niiden Luojasta. Maahan kiinnittynyt ihmismieli tuottaa myös tyhjät näyt jotka vievät jumalankuvien tykö. Kun siis tietoa vailla oleva, tervettä oppia tuntematon ja totuuden mietiskelyyn harjaantumaton kohtaa näitä vääriä mielipiteitä, tekevät ne häneen vaikutuksen. Silloin pahat henget jotka leijuvat aineen yllä ahnaina veriuhrien perään, nappaavat sellaisen mielen oitis valtaansa, täyttäen sen tyhjillä näyillä jotka näyttävät (uhrista) tulevan jumalankuvilta ja patsailta. Jos/kun kuolematon sielu järkeilee jotakin oikein, parantaen nykyisyyttä tai ennustaen tulevaa, ottavat demonit siitäkin kunnian itselleen.
Athenagoras uskoo kreikkalaisten tavoin sielun kuolemattomuuteen, samoin kuin suurin osa kristityistä tänäkin päivänä uskoo. En kommentoi asiaa sen enempää kuin pohtimalla, tarkoittaako Athenagoras sielun itsessään olevan kuolematon (kreikkalaiset), vai onko sielu käytännössä kuolematon koska Jumala pitää sielua yllä? Raamattu ei käsittääkseni missään sano että sielu olisi kuolematon, eikä se VT:n juutalaisen antropologian näkökulmasta välttämättä sitä ole.
LUKU 28
Athenagoras arvelee että edellä sanotun valossa on puhuttava hiukan jumalten nimistä. Herodotos ja Alexander Philipinpoika (joiden sanotaan puhuneen pappien kanssa Heliopoliksessa, Memphiksessä ja Theebassa) sanovat saaneensa tiedon että jumalat ovat olleet ihmisiä) – kaukana oli näiden luonto jumalista, totesi Herodotos. Egyptissä oli ennen näiden päiviä hallitsijoina jumalia, kuten Osiris, jota kreikkalaiset kutsuvat Apollokseksi; suurin osa jumalten nimiä on tullut Kreikkaan Egyptistä, toteaa Athenagoras. Osin erehdyksestä, osin kiitollisuuden tunnosta hallitsijoita kohtaan tehtiin heistä jumalia vaimoineen. Egyptin pappien virka siirtyy perheissä isältä pojalle; miksi ihmeessä tällaiset miehet, joiden työnä on kuvien palvonnan määrääminen, valheellisesti kieltäisivät jumalat sanoen heidän olleen ihmisiä? Näin sanovat myös Egyptin oppineimmat miehet. Sen todistaa Athenagoraksen mukaan myös egyptiläisten mysteerimenot; jos palvojat pieksevät itseään jäljitelleen jumalten kärsimyksiä, osoittaa se, etteivät nuo ole kuolemattomia, eivätkä siten jumalia.
LUKU 29
Saman todistuksen antavat kreikkalaisten historioitsijat ja runoilijat, hän siteeraa jumaltarustoa: Herakles oli raaka mies, joka tuli ansaitusti hulluksi ja surmasi itsensä. Zeus surmasi salamalla Asklepioksen joka antoi lahjoa itsensä kullalla. Athenagoras toteaa ettei tosi Jumala saata olla perso kullalle, syntyä ihmisestä ja saada surmaansa. Hän toteaa että hänen on tuskin puhuttava Castorista, Polluxista tai Amfiarauksesta – näitä eilispäivän lapsia, ihmisistä syntyneitä ihmisiä jumalina palvotaan.
LUKU 30
Jos siis kelvottomia ihmisiä jumaliksi korotetaan, ei ole ihme että joitakin palvotaan kansan toimesta heidän valtansa ja hallintonsa tähden. Toiset taas saivat jumalan nimen voimansa tai taitonsa tähden. Joillekin hallitsijoille soi kansa nimen vapaasti, toiset ottivat sen itse itselleen pelon tai koston kautta. Esimerkkinä Athenagoras mainitsee Antionoksen, jolle keisarien esi-isät antoivat jumalan arvon hänen hyväntahtoisen hallituksensa tähden. Jälkeenpäin syntyneet jatkoivat palvontaa tutkimatta asiaa. Loppupuheenvuoronaan Athenagoras esittää ultimaatumin: Joko nämä kreikkalaisten runoilijoiden tarinat eivät ole totta, palvonta on väärää, eikä tarinoiden kohteita ole olemassa. Tai sitten tarinat ovat totta ja jumalat olivat ihmisiä jotka kuolivat, eikä heitä ole olemassa. Tämän tähden eivät Kristityt ole ateisteja, sillä he tunnustavat yhden Jumalan, kaikkeuden luojan ja Hänen Sanansa.
LUKU 31
Mitä tulee sitten tarinoihin räävittömistä juhlista ja kielletyistä sukupuoliyhdynnöistä, nämä on sen tähden keksitty, että vihaajilla olisi näön vuoksi syy vihalleen kristittyjä kohtaan. Nämä kuvittelevat voivansa pelolla johtaa kristityt pois elämäntavastaan, tai tehdä elämän vaikeaksi ja sietämättömäksi syytöksillään. Vaan ammoisista ajoista on pahe sotinut hyvettä vastaan. Niinpä poltettiin Pythagoras kolmensadan muun kanssa, Heraklitus ja Demokritus karkotettiin; ateenalaiset tuomitsivat Sokrateksen kuolemaan. Väkijoukkojen viha ei näistä miehistä tehnyt pahoja. Athenagoras aikoo kuitenkin käydä syytteisiin vielä käsiksi. Keisarit älykkäinä miehinä varmasti ymmärtävät, että jos ihmisen elämä tähtää kohti Jumalaa, tämän voidakseen olla Hänen edessään moitteeton, ei sillä tavoin elävä edes harkitse synnin tekemistä. Jumala näet tietää kaiken. Kristityt pyrkivät elämään oikein, toivoen osaa uudessa elämässä, joka on tätä maailmaa parempi – ei liene järin uskottavaa, että he tahtoisivat saattaa itsensä tämän suuren tuomarin eteen!
LUKU 32
Ei toisaalta ole mikään ihme, että kristityistä kerrotaan tällaisia tarinoita – kertovathan kreikkalaiset sellaisia omista jumalistaan! Sillä onhan heillä syytä tuomita sopimattomasta sukupuoliyhteydestä oma Jumalansa Zeus, joka sai lapsia äitinsä Rhean ja tyttärensä Korén kanssa. Ottipa vielä vaimoksi sisarensakin. Vaihtoehtoisesti voisi vihan suunnata runoilija Orfeusta kohtaan, joka keksi kaikki nämä iljettävät sadut, tehden Zeuksesta jopa Thyestes nimistä roistoa pahemman. Mitä tulee kristittyihin ja moisten harjoittamiseen, niin eiväthän he saa edes katsoa himoiten! Athenagoras siteeraa Jeesuksen sanoja Matt. 5:28. Kristityille jo halajava katse on avionrikosta, eihän silmiä ole sellaiseen tarkoitukseen Jumala antanutkaan. Ja jos jo pelkästä ajatuksesta on tehtävä tiliä, onko mitään epäilystä siitä että kristityt harjoittavat itsekuria? Kristityt harjoittavat näissä asioissa tiukkaa kuria, tervehtiessä annettavan suudelman kanssa tulee olla varovainen, sillä jos siinä on mukana saastaisia ajatuksia, sulkee se pois ikuisesta elämästä.
Athenagoras siteeraa tässä viimeisessä kohdassa jotakin tekstiä, jolle antaa Sanan (logos) eli Kristuksen arvovallan. ”Jos joku suutelee toisen kerran koska ensimmäinen häntä miellytti… (tekee hän syntiä)”. Nopealla Google vilkaisulla maininta liittyy todennäköisesti jumalanpalveluksen tai ehtoollisen yhteydessä annettuun rituaaliseen poskisuudelmaan. En löytänyt nopealla nettihaulla tietoja siitä, mitä lähdettä Athenagoras siteeraa tässä Jumalan sanana. Varhaisten kristittyjen kesken ei ollut täyttä yksimielisyyttä siitä, mitkä kaikki tekstit olivat osa pyhiä kirjoituksia. Ehkä hän siteeraa jotakin meille kokonaan tuntematonta lähdettä.
The kiss of peace, the liturgical or apostolic kiss in the Christian liturgy is mentioned by Athenagoras. It is still exchanged in the Coptic and the Ethiopian Orthodox Churches while it disappeared from other churches. St. Cyril of Jerusalem says, " Do not think that this kiss is like that which friends are accustomed to give one another when they meet in the agro. This kiss unites the souls together and destroys all resentment." http://www.copticchurch.net/topics/patr ... pter4.html
LUKU 33
Toivoen ikuista elämää kristityt halveksivat tämän maailman asioita, jopa sielun nautintoja. Kristityt lukevat vaimokseen vain sen, jonka he ovat naineet kristittyjen lakien mukaan, ja ainoastaan jälkeläisten saamista varten. Peltomieskin kylvää peltoon sopivasti siementä, ei liikaa. Kristityt antautuvat halulleen sen verran kuin lasten saaminen vaatii, eivät enempää. Onpahan heidän joukossaan monia miehiä ja naisia, jotka varttuvat vanhoiksi naimattomina, toivoen lähempää yhteyttä Jumalaan. Jos naimattomuus vie lähemmäs Jumalaa, haluille antautumisen viedessä poispäin, eivätköhän kristityt torju siveettömiä tekoja, kun jo inhoavat ajatustakin niistä? Athenagoras jatkaa toteamalla että ihmisen on tyytyminen yhteen avioliittoon; toinen on jo avionrikosta. Hän siteeraa Matt. 19:9:ää ja jatkaa vielä huomauttamalla että silloinkin kun toinen aviopuolisoista kuolee, ei uuteen avioliittoon ole lupaa.
Huomaamme Athenagoraksen kuuluvan erittäin ankaraan kristinuskon suuntaukseen; hänen yhteisönsä pyhyydelle asettamat vaatimukset ovat melkoisen rajuja. Athenagoras on kreikkalainen filosofi, ja on perinyt kreikkalaisen filosofian epäluottamuksen ruumista ja sen tarpeita kohtaan. Ihmisen sielu oli kreikkalaisten silmissä jotakin jaloa ja korkeaa, ruumis taas eläimellistä ja alhaista. Kun kristinuskon kannattajakunnan enemmistö oli kreikkalaisia jotka eivät voineet omaksua uskoa sen alkuperäisessä juutalaisessa kontekstissa, syntyi tällaisia epäapostolisia painotuksia. Selibaatti nähtiin pyhyyttä edistävänä asiana. Tämä tuotti Athenagoraksen kuvailemaa hedelmää. Aavikkojen munkit ja luostariliikkeet kehittyivät myöhemmin näiden harhaanjohdettujen ihanteiden pohjalta.
Kun ihminen syntyy uudesti ylhäältä ja tulee kristityksi, se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän pääsee eroon oman kulttuurinsa ajattelutavasta ja maailmankuvasta; monet vilpittömät kristityt tänäkin päivänä voivat elää monessa paikoin epäraamatullisen kulttuurin sanelemin säännöin. Se ei kyseenalaista sitä mitä he ovat Herralta saaneet, vaan osoittaa sen, miten kallisarvoista on saada hylätä sellaiset inhimilliset ajattelutavat, jotka ovat vastoin Jumalan tahtoa. Meidän on hyvä ahkeroida myös mielemme alueella ja pohtia elämäämme tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Olemmeko johdonmukaisia – onko maailmankuvassamme tai ajattelumalleissamme ristiriitoja? Seuraammeko me tarkasti sitä mitä profeetat ja apostolit opettivat? Ajattelemmeko me samalla tavoin heidän kanssaan? Sanoohan Room. 12:2 seuraavasti:
”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.”
LUKU 34
Kristittyjä vastaan esitetyt syytökset muistuttavat Athenagorasta sananparresta ”portto soimaa siveellisiä”. Sillä ne (miehet) jotka ovat pistäneet markkinat haureudelle ja perustaneet kirjavia turmeluksen muotoja nuorille opettavia paikkoja, eivät edes kavahda toisia miehiä, vaan harjoittavat miehet miesten kanssa järkyttäviä kauhistuksia. Tällaiset Jumalan lahjojen väärinkäyttäjät tietävät omassatunnossaan harjoittavansa itse sitä mistä muita syyttävät; kehuvatpa he jumaliensakin sellaisia tekevän, pitäen jumalisina sellaisia puuhia! Nämä ovat kuin kaloja, jotka nielevät kaiken mikä eteen tulee, vahvan ahdistaessa heikompaa. Jopa kannibalismiakin he harjoittavat, vastoin kreikkalaisten lakia. Lakia rikkovat myös keisarin hallitusmiehet jotka vainoavat kristittyjä (tai antavat vainota heitä), jotka eivät tee vastarintaa, vaan kärsivällisesti kestävät sen pahan.
LUKU 35
Kuka järkevä mies saattaa pitää kristittyjä, jotka näin jaloja ovat, murhaajina? Eihän ihmislihaa voi syödä ensin jotakuta tappamatta. Onhan kristityillä myös orjia, jotka voivat todistaa mitä ovat nähneet isäntiensä tekevän – ei yksikään sellainen heitä näin syytä. Kristitythän eivät siedä katsella ihmistä surmattavan edes oikeudenmukaisesti; sellaisetko olisivat murhaajia ja ihmissyöjiä? Kristityt eivät saata katsella edes gladiaattorinäytöksiä, sillä joka katselee jotakuta surmattavan, syyllistyy tuon surmaan. Niin he jättäytyvät pois katsomoista, etteivät saastuisi. Opetetaanhan kristittyjen joukossa myös että nainen joka keskeyttää raskautensa lääkkein, tekee murhan. Sikiö kohdussa näet on luotu olento ja siten Jumalan huolenpidon kohde. Pois kaikki tällainen, kristityt alistuvat järjelle, sen sijaan että alistaisivat järjen!
Sivuhuomiona jälleen, aborttia vastustavien kristittyjen kanta on johdonmukainen, kaksi vuosituhatta vanha näkemys, jonka puolesta todistaa moni varhaisen kirkon teksti. Sama on homoseksuaalisuuden laita. Minä ihmettelen kovasti sellaista ”kristillisyyttä” joka on valmis myymään nämä alkukirkon kalliit jalokivet modernismin rihkamaa vastaan. Jos me annamme periksi näissä asioissa, ja sanomme että kaikki sukupolvet ennen meitä olivat väärässä, on melkoisen todennäköistä, että me itse olemme ne jotka ovat väärässä…
LUKU 36
Kuka sellainen, joka uskoo ylösnousemukseen, tekisi ruumiinsa jonkun haudaksi tällä tavoin? Uskoen kenties että ruumiiseen haudattu ei nouse kuolleista? Eikö pikemminkin ole niin, että ne jotka eivät usko joutuvansa tilille elämästään, laskien sen varaan että sielu kuolee ruumiin myötä, eivät mistäkään uskaliaasta teosta pidättäydy? Mutta kristityt, jotka uskovat ettei mikään jää Jumalalta tarkkaamatta, (ja joka rankaisee sekä sielua että ruumista pahoista teoista) pidättäytyvät pienistäkin synneistä. Joku ehkä pitää ylösnousemukseen uskomista typeränä; Athenagoras kuittaa elegantisti, että niin voi toki olla, mutta se ei ole pahuutta vaan ainoastaan typeryyttä. Eihän sellaiseen uskominen ketään ulkopuolista vahingoita. Sitä paitsi uskoivathan myös Pythagoras ja Platon sen olevan mahdollista, että kerran hajonnut ruumis on jälleen rakennettavissa.
LUKU 37
Täten Athenagoras pyytää että kaikessa sekä luonteeltaan että opiltaan oikeamieliset, kohtuulliset ja hyväntahtoiset hallitsijat tekisivät arvonsa mukaisesti, taivuttaisivat kuninkaalliset päänsä hyväksyvästi. Onhan keisareille hyödyllistä, että tällä tavoin jaloja asioita tavoittelevat ihmiset, jotka ovat arvollisia rukouksia esittämään, rukoilevat keisareiden ja valtakunnan menestystä, eläen hiljaista ja rauhallista elämää, täyttäen heille annettuja käskyjä.
Tähän loppuu Athenagoraksen uskonpuolustus. Mitäpä moiseen voi muuta sanoa kuin aamen? Keisarit eivät kuitenkaan sitä korviinsa ottaneet. Keisari Marcus Aurelius pysyi kristinuskon vastustajana, ja Commodus puolestaan ei tainnut asiasta liiemmin piitata. Keisareiden ja kuninkaiden varaan ei kovin paljoa kannata laskea. On huomionarvoista, miten kunnioittavasti, jopa imartelevasti, Athenagoras puhuttelee keisareita, joiden hallinnon aikana kristittyjä vainottiin runsaasti, jopa keisarin itsensä ollessa heitä vastaan. ”Rakastakaa vihamiehiänne”, sanoi puuseppä Galileasta.