Varhaisten kristittyjen kirjoituksia osa 3 - Theofilus 1.

Yleistä keskustelua, aihe on vapaa

Varhaisten kristittyjen kirjoituksia osa 3 - Theofilus 1.

ViestiKirjoittaja JHK » 07. Kesä 2015 17:57

THEOFILUS AUTOLYKUKSELLE KIRJA 1

Jatkamme apologiakirjallisuuden parissa: Teoksen kirjoittajaa Antiokian Theofilusta kutsutaan myös partiarkka Theofilukseksi. Nimestä päätellen hän oli kotoisin Antiokiasta, ja mahdollisesti paikallisen seurakunnan vanhin, mikäli Eusebiokseen on uskominen. Edellä mainitun mukaan hän oli keskeisessä osassa alkukirkon taistellessa Markionin harhaoppia vastaan. Teksteissään Theofilus ei kerro mitään omasta asemastaan kristittyjen joukossa, joten jälleen korostan sitä, että meillä ei ole kovin paljoa varmaa tietoa. Häntä pidetään Antiokian seitsemäntenä piispana. Autolykukselle osoitetut apologiat ovat ainoat tekstit, jotka ovat säästyneet meidän päiviimme. Tradition mukaan hän kirjoitti myös harhaoppisia vastaan suunnattuja tekstejä, samoin kuin kasteoppilaiden oppimateriaaleja. Theofilus kuoli toisen vuosisadan loppupuolella (183-185 jkr.) Hänen katsotaan kuuluvan ortodoksikirkon historian alle wikipediassa, mistä voi päätellä että häntä arvostettiin erityisesti idässä. http://en.wikipedia.org/wiki/Theophilus_of_Antioch
Lukemani versio on jälleen kerran peräisin verkosta, todennäköisesti katolilaiselta New Advent – sivustolta. Sama käännös, ainakin päältä katsoen sanasta sanaan, löytyy osoitteesta: http://www.logoslibrary.org/theophilus/ ... s/101.html Tekstin kääntäjäksi mainitaan Marcus Dods.

Jatkan tekstin lukemista samalla linjalla kuin aikaisemmin, eli referoin luku kerrallaan teoksen sisältöä ja kommentoin sen herättämiä ajatuksia. Koetan lukea kirjoitusta aikansa kontekstissa (niin hyvin kuin pystyn), peilaten sitä muihin lukemiini varhaisten kristittyjen teksteihin.

LUKU 1
Theofilus aloittaa toteamalla että totuutta rakastavat eivät piittaa sujuvasta kielestä tai elegantista tyylistä, vaan katsovat puheen sisältöön. Theofiluksen Autolykus on käynyt häntä vastaan tyhjin sanoin, kehuskellen puisilla, kivisillä, taotuilla ja valetuilla jumalillaan; jumalilla jotka eivät näe eivätkä kuulle, ollen ihmisten työtä. Autolykus on myös nimittänyt Theofilusta kristityksi, ikään kuin tuo nimi olisi jotenkin paha – Theofilus myöntää auliisti olevansa kristitty. Hän kantaa nimeä, toivoen olevansa Jumalalle otollinen. Patriarkka toteaa Autolykukselle, ettei nimi ole lainkaan raskas kantaa, mutta kukaties Autolykus arvelee niin, koska ei vielä ole Jumalalle otollinen.

Theofiluksen tekstin sävy on kohteliasta ja hän puhuttelee Autolykusta ”ystävänä”. Tässä hän noudattaa esimerkillisesti Pietarin ohjetta olla valmis antamaan vastaus kristittyjen toivosta tiedusteleville, kuitenkin sävyisästi (1.Piet.3:15). Autolykus ei todennäköisesti edes ole tullut kysymään asiallisesti, vaan pilkaten – kuitenkin hän saa ystävällisen vastauksen.

LUKU 2
Autolykus on ilmeisesti haastanut Theofilusta sanoen ”näytä minulle Jumalasi”. Theofilus vastaa toteamalla, että jos Autolykus tahtoo nähdä hänen Jumalansa, on hänen sielunsa silmät ja sydämensä korvat ensin avattava. Sokeat eivät näe aurinkoa, mutta se ei ole auringon vika. Autolykus ei saata Jumalaa nähdä, sillä ihmisen synnit estävät häntä katselemasta Jumalaa. Theofilus esittää listan mahdollisia syntejä, jotka saattavat painaa hänen ”ystäväänsä”, ja kehottaa häntä osoittamaan itsensä näihin puhtaaksi, mikäli tahtoo nähdä Jumalan. Nähdäkseen Jumalan Autolykuksen on ensin puhdistettava itsensä näistä synneistä – Theofilus tarkoittanee tällä parannuksen tekemistä.

LUKU 3
Kenties Autolykus sanoo seuraavaksi ”sinä joka näet Jumalan, kuvaile hänet minulle”. Theofilus toteaa Jumalan muodon olevan kuvailun ulottumattomissa; häntä ei myöskään voi lihallisin silmin nähdä. Kirkkaudessaan Hän on käsittämätön, suuruudessaan tavoittamaton. Jumalan voima on vailla vertaa ja tämän viisaudelle ei haastajaa löydy. Hänen hyvyyttään ei saata kukaan jäljitellä, eikä hänen hyvyyttään voi sanoin kuvailla. Jos Theofilus sanoisi Jumalan olevan ”valo”, puhuisi hän vain Jumalan työstä. Jos hän sanoisi Jumalaa ”sanaksi”, puhuisi hän vain Jumalan suvereeniudesta. Jos ”mieleksi”, puhuisi hän vain Jumalan viisaudesta. Jos ”sallimukseksi”, kuvailisi hän vain Jumalan hyvyyttä. Jos taas ”tuomariksi”, puhuisi se vain Jumalan oikeamielisyydestä. Jos hän sanoisi Jumalaa ”isäksi” ilmaisisi hän Jumalan olevan kaiken luoja – jos taas ”tuleksi”, puhuisi hän Jumalan vihasta. Tällä kaikella hän tahtoo korostaa Jumalan suuruutta.
Nyt Autolykus ehkä kysyy: ” onko Jumala vihainen?” Theofilus toteaa Jumalan todella olevan vihainen niille, jotka pahaa tekevät, mutta hyvä, ystävällinen ja armollinen niille, jotka häntä rakastavat ja pelkäävät – Jumala on jumalisten kurittaja ja vanhurskaiden isä; pahoille sen sijaan hän on tuomari ja rankaisija.

Patriarkan kieli on eleganttia, runollista ja kaunista. Vaikka hän teoksen alussa toteaakin hienot sanat turhanpäiväisiksi, osoittaa hän olevansa mainio kirjoittaja. Tietysti Theofilus varmasti tarkoitti sitä, että tekstissä on oltava sisältöä, mieluummin kuin kauneutta - lukija voi havaita hänen kirjoituksensa sisältävän runsaasti molempia!

LUKU 4
Seuraavaksi Patriarkka tahtoo puhua Jumalan ominaisuuksista. Jumala ei ole syntynyt – siten hänellä ei ole alkua. Kuolemattomana Jumala on myös muuttumaton. Häntä sanotaan Jumalaksi (kreik. theos), koska Hän on asettanut (tetheikenai) kaiken itsensä varaan. Lisäksi Theofilus ottaa esiin samaa juurta olevan sanan θεείv (theein), joka tarkoittaa juoksemista, liikkumista, aktiivista toimintaa, ravitsemista, ennalta näkemistä, ja hallitsemista, ja kaiken eläväksi tekemistä. Jumala on lisäksi ”Herra”, ”Isä”, ”Luoja”, ”Korkein” ja ”Kaikkivaltias”. Kaiken luomakunnan on Jumala tehnyt, taivaat, maan ja meren, kuun, auringon ja tähdet, ihmisen myös, oman kuvansa. Jumala on luonut tämän kaiken Sanansa kautta, jotta hänen suuruutensa voitaisiin tuntea ja ymmärtää. Näin kattavaan selontekoon on kovin vähän lisättävää!

LUKU 5
Theofilus jatkaa toteamalla, että ihmisen sielua ei voi nähdä, mutta se voidaan ruumiin liikkeen kautta havaita. Samaten Jumalaa voi katsella Hänen tekojensa kautta. Satamasta laivaa katseleva ymmärtää jonkun olevan sen ruorissa, samoin kuin ihminen voi ymmärtää Jumalan ohjaavan koko maailmankaikkeutta. Ihminen ei kestä katsoa aurinkoa, joka kuitenkin on varsin pieni taivaankappale – kuinka sitten voisi ihminen katsoa Jumalaa? Koko luomakunta on Jumalan kädessä kuin siemenet granaattiomenassa, mutta sitä ei voi omenasta käsin nähdä. Eiväthän kaikki maallisen kuninkaan alamaiset ehkä koskaan ole kuningasta nähneetkään, mutta tietävät kyllä että hän on olemassa hänen säädöstensä ja lakiensa kautta. Eteenkin viimeinen argumentti on erittäin hyvä – moniko roomalainen oli elämänsä aikana koskaan nähnyt Rooman keisaria? Ja kuitenkin verorahoissa on keisarin kuva ja nimi, legioonalaiset marssivat ja sotivat hänen nimessään, ja hänen julistuksensa kuulutetaan kaikkialla imperiumissa; kuka kehtaa väittää, että keisaria ei ole olemassa?

LUKU 6
Niin Jumala siis tunnetaan hänen teoistaan; vuodenaikojen kierrosta, taivaankappaleiden liikkeistä, vuorokauden hyvästä järjestyksestä, luomakunnan kauneudesta, sen moninaisista eläimistä maalla ja vesissä. Patriarkan kieli on jälleen erittäin kaunista ja runollista. Hän puhuu vuolaasti eläinten vaistoista, siitä kuinka Jumala ravitsee luomakuntaa, viisaudesta jolla taivaat on tehty jne. Jopa hurjat luonnonvoimat, myrskyt ja salamat, Jumala pitää aisoissa, etteivät ne vallan luomakuntaa hävitä.

Kuten roomalaiskirjeen ensimmäinen luku toteaa, on Jumala havaittavissa luomakunnasta – Hänen iankaikkinen olemuksensa, valtansa ja viisautensa on nähtävissä Hänen luomistöissään. Nykyihmiset ovat tosin vakuuttaneet itsensä siitä, että tämä kaikki on vain sattumaa, keskenään törmäilevien luonnonvoimien sivutuotteena syntyvää näennäisjärjestystä. Kuitenkin luomakunnan kauneus ja sen hyvä järjestys julistavat aikojen loppuun asti luojan viisautta ja voimaa. Vaikka Theofilus ei ole perillä kaikesta siitä mitä me nyt luomakunnasta tiedämme, ei hänen argumenttinsa ydin ole vanhentunut, eikä edes voi vanhentua.

LUKU 7
”Tämä on minun Jumalani, kaiken Herra, joka yksin levitti taivaat ja laittoi maan leveydet sen alle; joka sekoittaa meren syvyydet ja saa aallot pauhaamaan; joka hallitsee sen voimaa ja asettaa aaltojen kuohun; joka perusti maan vetten päälle ja antoi henkensä sitä ravitsemaan; jonka henkäys antaa valon kaikkeudelle: jos hän ottaisi henkäyksensä takaisin, kaikkeus hajoaisi tyystin”.

Jumalan kautta Autolykuskin puhuu, hän hengittää Jumalan henkäystä, eikä sitä tiedä. Tämä on hänen tilansa hänen sielunsa sokeuden ja sydämensä kovuuden tähden. Theofilus kehottaa Autolykusta uskomaan itsensä Lääkärin käsiin (Jumala), joka parantaa ja tekee eläväksi sanansa ja viisautensa kautta – Jumala on näet luonut maan viisaudellaan ja taivaat tiedolla valmistanut (Snl. 3:19). Jos ihminen nämä ymmärtää, eläköön hän siveästi, pyhästi ja vanhurskaasti, nähdäkseen Jumalan. Mutta ennen kaikkea vallitkoon usko ja Jumalan pelko – niin ihminen on nämä ymmärtävä. Kun sitten aikanaan kuoleva on pukeutuva kuolemattomaan, Jumalan herättäessä lihan kuolemattomana eloon, voi kuolematon katsella kuolematonta ja ihminen viimein nähdä Jumalan. (1.Kor 15:53).

Theofiluksen teksti sisältää sekä suoria lainauksia että epäsuoria viittauksia raamattuun sellaisena, kun me sen tunnemme – sekä UT että VT ovat hänelle tuttuja. Tämän tulemme näkemään vielä selvemmin ensimmäisen kirjan viimeisessä luvussa, joka on täynnä viittauksia pyhiin kirjoituksiin.

LUKU 8
Autolykus ei kenties usko että kuolleet nousevat ylös. Kun hän itse on nouseva kuolleesta, on hän silloin uskova, tahtoipa tai ei, mutta silloin hänen uskonsa lasketaan epäuskoksi – ylösnousemukseen pitää uskoa nyt. Miksei Autolykus usko? Eikö hän tiedä uskon olevan kaikkea ohjaava periaate? Kuka on se maanviljelijä, joka voi niittää, ellei ensin usko siementä maan huomaan? Kuka voi ylittää meren, jos ei ensin antaudu laivan ja luotsin varaan? Kuka sairas voi parantua, jos ei usko lääkäriin ja mene hänen hoidettavakseen? Oppilaan on uskottava opettajaansa, jos tahtoo jotakin oppia. Kuinka paljon enemmän on uskominen Jumalaan! Sitä paitsi uskoohan Autolykus ihmisten tekemien kuvien olevan Jumalia, ja kykeneviä suuriin tekoihin – eikö paljon enemmän kykyä mahtitöihin ole Jumalalla, joka on tehnyt Autolykuksen?

Teofilus on havainnut periaatteen, jonka moni muukin on historian saatossa oivaltanut – me hyväksymme maailman uskon kautta. Mehän emme oikeastaan tiedä, ovatko sellaiset paikat, maat tai mantereet olemassa, joissa emme ole käyneet – me uskomme niin tietyin perustein. Kun otamme käteen puhelimen ja soitamme jollekin tutulle, uskomme puhuvamme hänen kanssaan, vaikka kuulemme vain puhelimen vääristämän äänen, joka voisi kuulua kenelle hyvänsä. Autolykuksella ei ole pakenemista myöskään modernin ateismin kaltaiseen kantaan, koska hän uskoo jo yliluonnollisiin voimiin omien jumaliensa kohdalla. Patriarkan argumentit ovat erinomaisen tarkkoja.

LUKU 9
Kun nyt sitten on päästy Autolykuksen Jumaliin, on Theofiluksella pari sanaa sanottavana niistä. Tämän luvun sisältö on tuttua jo Mathetekselta ja Aristidekselta. Theofilus toteaa Autolykuksen jumalten olevan nimetty kuolleiden miesten nimien mukaan. Eikö Saturnus (Kronos) ollut kannibaali, kun söi omat lapsensa? Entäpä Hänen poikansa Jupiter (Zeus) – ensin hänet kasvatti vuohi Ida-vuorella, sitten hän surmasi tuon vuohen ja pukeutui sen nahkaan. Lisäksi hän oli himokas, harrasti insestiä ja aviorikosta; hänen teoistaan osaa kertoa paljon paremmin Homeros (kreikkalainen runoilija).
Ja onko Theofiluksen vielä puhuttava Jupiterin pojista? Herkules poltti itsensä, Bacchus on raivoava juoppo, Apollo joka pelkäsi kuolevaista Akilesta, rakastui kuolevaiseen ja oli tietämätön Hyachintuksen kohtalosta. Sitten on vielä haavoitettu Venus (Afrodite) ja kuolevaisten kiusa Mars (Ares). Ja nämä legendat ovat vielä miedoimmasta päästä; onhan myös Osiris, joka revittiin raaja raajalta palasiksi, jonka mysteerejä juhlitaan vuosittain, kun hänen ruumiinosiaan etsiskellään. Sitten on silvottu Atys ja villikarjun haavoittama Adonis; on Asclepius jota salama iski jne. Sitten on vielä Serapis. Ja Diana (Artemis), joka oli pakolainen, murhaaja ja metsästäjätär. Eiväthän tällaisia puheita jumalista levittele kristityt, vaan kreikkalaisten omat runoilijat!

Tarkkaavainen lukija muistaa tässä mainittuja tapahtumia Aristideksen apologiasta. Olen laittanut jumalten kreikankieliset nimet suluissa roomalaisten nimien jälkeen – kyseessä ovat siis samat jumalat, joista Ateenalainen filosofiystävämme teki meille selkoa osassa 2. Osiris voi olla yllättävä tämän listan joukossa, sillä kyseessähän on egyptiläinen jumala – egyptiläisten jumalten palvominen oli kuitenkin yleistä myös kreikkalaisten joukossa, erinäiset kultit Rooman imperiumissa palvoivat myös esim. persialaisten Mithraa. Katsoessani etukäteen luvun 10 sisältöjä, alkaa näyttää siltä että Theofiluksen ja Aristideksen apologioiden välillä on jokin yhteys – joko jompikumpi on lainannut toiselta, tai molemmat lainaavat jotakin kolmannen osapuolen teosta. Tätä ei tarvitse tulkita ikävällä tavalla, vaan se osoittaa että varhaiset kristityt lukivat toistensa kirjoituksia, ja käyttivät niitä uskonsa johdonmukaiseen ja laadukkaaseen puolustamiseen.

LUKU 10
Theofilus jatkaa Aristideksen jalanjäljissä – pitäisikö vielä puhua niistä eläimistä, joita egyptiläiset jumalina palvovat? Matelijoita ja karjaa, villipetoja, lintuja ja kaloja; jopa pesuastioita ja häpeällisiä ääniä! Kreikkalaiset ja muut kansat taas kumartavat kiveä ja puuta, ja muitakin alkuaineita, jotka on, kuten aiemmin todettu, muovattu kuolleiden miesten kuviksi. Näistä esim. Jupitereja on valtava määrä! Jupiter Olympialainen, Jupiter Latriaris, Jupiter Cassius, Jupiter Tonans, Jupiter Propator jne. Sitten on se Jupiter, joka oli Saturnuksen poika, joka oli kreetalaisten kuningas; hänen hautansa on kreetassa. Nuo loput eivät ilmeisesti olleet hautojen arvoisia. Jumalten äideistä ei edes sovi puhua! Nämä jumaluudet ovat ihmisten ja epäpuhtaiden demonien työtä.

LUKU 11
Sitten on otettava kantaa kuninkaaseen. Theofilus toteaa kunnioittavansa kuningasta ja rukoilevansa hänen edestään, mutta palvovansa yksin elävää Jumalaa, joka on kuninkaan tehnyt. Autolykus ehkä kysyy; miksi et palvo kuningasta? (kuten tuohon aikaan Rooman imperiumissa tehtiin, kuningas tässä tarkoittaa keisaria). Theo vastaa, ettei kuningasta ole tehty palvottavaksi, vaan kunnioitettavaksi lainmukaisesti. Kuningas ei ole jumala, vaan Jumalan nimittämä, ei palvottavaksi, vaan tuomitsemaan oikein. Kuninkaan titteliä ei saa kukaan luvatta käyttää, samoin ei myöskään sovi, että muita kuin Jumalaa palvottaisiin. Autolykus on täten kokonaan erheen vallassa – kuningasta on kunnioitettava, toteltava, ja hänen puolestaan rukoiltava, sillä se on Jumalan tahto, käskeehän laki pelkäämään Jumalaa ja kuningasta ja olemaan kuuliainen molemmille, sillä äkisti he kostavat vihollisilleen.

LUKU 12
Nauraessaan Theofilusta sen tähden että hän on kristitty, ei Autolykus tiedä mitä tekee. Eihän mitään voideltua sovi halveksia. Laivat eivät ole merikelpoisia ilman asiaankuuluvaa käsittelyä (”voitelua”). Voidellaanhan ihminenkin öljyllä, kun hän saapuu elämään, tai astuu urheilijoiden kouluun (gymnasium). Miksi Autolykus halveksii näin Jumalan voitelua? Kristityitä kutsutaan tällä nimellä, koska he ovat voideltu Herran öljyllä.

Tämä tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman siihen, miten varhaiset kristityt mielsivät nimen jolla heitä kutsuttiin. Nimen sanotaan joskus olleen pilkkanimi ”pikku kristus”, mutta kristityt itse lukivat siihen toisenlaisia merkityksiä. ”Kristitty” voitiin myös mieltää tarkoittavan ”Kristuksen seuraajaa” – kristuslaista. Kristitty ”christian” oli lähellä kreikan kielen sanaa ”cherstian” joka tarkoittaa hyvää ja hyödyllistä, joku apologeetta muistaakseni kommentoi tätä, mutta en onnistunut nopealla vilkaisulle keksimään, kuka se heistä oli. Tästä huomaamme, että ihan yleisesti käytettyyn nimeen on mahdollista lukea erilaisia merkityksiä. Jos joku maailman ihminen sanoo että olen hullu, voin ajatella raamatullisesti, että seuraan Jumalan hulluutta, joka on ihmisten viisautta väkevämpää (1.Kor 1:18-21). Minulla on valta päättää, miten nimitystä tulkitsen ja mitä merkityksiä sille annan.

LUKU 13
Sitten on vielä kommentoitava Autolykuksen epäuskoa kuolleiden ylösnousemusta kohtaan; edellä mainittu on pilkaten sanonut Theolle, ”näytä minulle joku joka on noussut kuolleista, jotta näkisin ja uskoisin”. Theofilus kysyy, mitä erinomaista on uskoa, sitten kun on nähnyt? Sitä paitsi uskoohan Autolykus itse, että Herkules, joka poltti itsensä, silti elää. Samaten myös Salaman kuoliaaksi iskemä Asclepius nousi ylös – eikö hän usko sitä, mitä hänen omista jumalistaan sanotaan? Voisihan Autolykus olla uskomatta silloinkin, vaikka hänelle näytettäisiin joku kuolleista herännyt.

Pohtikoon tämä ennemmin Jumalan todisteita: Vuorokaudenaikoja, päiviä ja öitä, kuinka ne kuolevat ja nousevat jälleen. Ja eivätkö kasvitkin tee näin? Heitetäänhän siemen maahan, se kuolee ja mätänee, mutta sitten nousee uudelle varrelle. Käyhän niinkin, että lintu syö siemenen, ja ulostaa sen sitten jonnekin, ja kaiken tuon jälkeen siemenestä tulee puu. Onhan Jumala laittanut merkkejä myös taivaaseen – kuu vähenee ja ”kuolee” joka kuukausi, heräten eloon. Tapahtuuhan ylösnousemusta ihmisessäkin; voihan olla, että Autolykus on joskus sairastunut, ja menettänyt sen myötä paljon, ja sitten elpynyt voimiinsa Jumalan armosta. Vaikka Autolykus voi toki protestoida saaneensa voimansa takaisin ruuasta ja juomasta, joka vereksi muuttuu, on sekin Jumalan työtä.

Puhtaasti argumentaation kannalta tämä osio on kaikkein heikoin kohta Theofiluksen kirjeessä, sillä se, mitä me nyt tiedämme luonnontieteestä, tekee osan näistä argumenteista tyhjäksi. Silti niillä voi edelleen nähdä olevan vertauskuvallista arvoa – Jumala on kommunikoinut viestiään ihmiskunnalle alusta asti, kauan ennen meitä, jotka nyt olemme niin kovin viisaita ja tietäväisiä; Jumala puhui heille näin, ja he ymmärsivät mitä Jumala sanoi, valitimmepa me siitä vuosituhansia myöhemmin tai emme. Uskonnollinen kieli on usein vertausten ja symbolien kieltä, ja se tulee ymmärtää sellaisena. Kenties Theofiluskin tiesi enemmän kuin mitä tässä ilmaisee, ja kyseessä on itse asiassa runollista puhetta - todennäköisesti ei, mutta kukapa tietää?

LUKU 14
Patriarkka kehottaa ystäväänsä uskomaan – olihan Theofilus itsekin aikoinaan epäuskoinen, mutta asioita pohdittuaan uskoi. Hän vakuuttui kohdattuaan profeetat, jotka kirjoittivat ennalta sellaista, mitä nyt nähdään tapahtuvan. Hän soisi Autolykuksen myös tulevan Jumalalle kuuliaiseksi, ettei hän joutuisi kokemaan sitä iankaikkista rangaistusta, josta profeetat ennustivat (ja jonka myöhemmät runoilijat ja filosofit ovat plagioineet pyhistä kirjoituksista, saadakseen uskottavuutta omille opeilleen). Täten tosin ovat nämäkin etukäteen rangaistuksesta varoittaneet, ettei kukaan voisi sanoa, että eivät olleet siitä ennalta kuulleet. Täten kuulkoon Autolykus profetaalisia kirjoituksia, paetakseen iankkaikkista tuomiota ja voittaakseen ikuisen palkinnon Jumalalta. Hän, joka on tehnyt suun puhumaan, korvat kuulemaan ja silmät näkemään, on kaikki tarkoin tutkiva. Tehdessään selkoa iankkaikkisesta tulesta ja pyhien hyvästä osasta, Theofilus siteeraa Room. 2:a ja 1.Kor 2:ta, osoittaen sen, miten merkittävä rooli pyhillä kirjoituksilla oli alkukirkolle.

Theofiluksen viestintä Autolykukselle jatkuu seuraavassa kirjassa. Alun perin kirja 1 on todennäköisesti ollut kirje, johon Autolykus on jollakin tavalla vastannut – kirje 2 on oleva seuraavan kirjoitukseni aihe.
JHK
 

Re: Varhaisten kristittyjen kirjoituksia osa 3 - Theofilus 1

ViestiKirjoittaja Mikko Murpatti » 07. Kesä 2015 18:06

Kiitoksia, onkohan tämä Teofilus sama kuin Raamatun sivuilla tapaamme?

Mainitaan Luukkaan evankeliumissa, sekä Apostolien teoissa?

Luuk. 1:3

niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, korkea-arvoinen Teofilus,

Ap. t. 1:1

Edellisessä kertomuksessani kirjoitin, oi Teofilus, kaikesta, mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa,
***Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.***
Avatar
Mikko Murpatti
 
Viestit: 3063
Liittynyt: 16. Marras 2012 12:32

Re: Varhaisten kristittyjen kirjoituksia osa 3 - Theofilus 1

ViestiKirjoittaja JHK » 07. Kesä 2015 18:16

Periaatteessa tuo voisi olla mahdollista, jos oletetaan Theofiluksen olleen erittäin pitkäikäinen, ja valitaan Luukaksen kirjoille mahdollisimman myöhäinen kirjoitusajankohta. Jotkut tutkijat olisivat valmiita asettamaan luukkaan evankeliumin välille 100-120 jkr. jolloin se voisi olla osoitettu Antiokian Theofilukselle, jos taas mennään wikipedian arviolla 80-100, olisi Theofiluksen pitänyt olla kuollessaan päälle 100-vuotias.
JHK
 


Paluu Yleinen keskustelu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 42 vierailijaa

cron