Tämän toisen vuosisadan apologian kirjoittaja on kristitty filosofi Marcianus Aristides, joka esittelee itsensä Ateenalaisena filosofina. Teos on osoitettu keisari Titus Hadrianus Antoniukselle, joka on tulkittu joko keisari Hadrianukseksi (keisari vuosina 117 – 138) tai tämän seuraajaksi Antonius Piukseksi (138-161). Näistä jälkimmäinen vaikuttaa minusta ilmoitetun nimen perusteella oikealta vaihtoehdolta, sillä Hadrianuksen kokonimi oli Publius Aelius Hadrianus Augustus. Tämän pohjalta teos on kirjoitettu toisen vuosisadan keskivaiheilla. Eusebioksen mukaan teos toimitettiin keisarille Aristideksen ja Quadratusksen toimesta. Quadratuksen mainitaan olleen ensimmäinen apologeetta eli kristillisen uskon puolustaja. Todennäköisesti keisari myös luki teoksen, mutta sitä emme voi tietää.
http://en.wikipedia.org/wiki/Apology_of_Aristides 19.5.2015
http://en.wikipedia.org/wiki/Hadrian 19.5.2015
http://en.wikipedia.org/wiki/Quadratus_of_Athens 19.5.2015
Teos on noin kymmenen sivua pitkä esitys, joka on jaettu 17:a osioon/lukuun lukemisen helpottamiseksi. Lukemani käännös on ilmeisesti tekstin syyrialaisesta versiosta, kääntänyt D.M.Kay Edinburghin yliopistosta. Se näyttäisi olevan yksi yhteen sama kuin tämän linkin takaa löytyvä teksti: http://www.earlychristianwritings.com/t ... s-kay.html
En valitettavasti merkinnyt aikoinaan muistiin, mistä lähteestä olen tämän tekstin hankkinut. Edellisestä kirjoituksesta totuttuun tapaan käyn teoksen läpi luku kerrallaan, referoiden luvun keskeisen sisällön ja kommentoiden tekstin herättämiä ajatuksia. Näkökulmani on jälleen yleinen esitys teoksen sisällöstä, tavoitteena valottaa hieman sitä historiallista kontekstia, jossa teos on kirjoitettu Peilaan tekstin sisältöä myös muihin lukemiini alkukirkon teksteihin sekä raamattuun.
LUKU 1
Aristides aloittaa teoksensa kertomalla kuinka hän aikoinaan tarkasteli luotua maailmaa, kuinka kaunis se oli. Hän teki lisäksi sen havainnon, että kaikkea maailmassa liikkuvaa liikutti jokin toinen voima – tämän liikuttajan hän ymmärsi Jumalaksi, joka kuitenkin on kätketty. Hän toteaa että liikuttaja on luonnollisesti liikutettavia asioita mahtavampi. Vaikka Jumala on tutkimaton, eikä Häntä tai Hänen hallitustaan saata kuolevainen ymmärtää, on Aritides kuitenkin päättänyt aiheesta puhua. Jumala on tehnyt luomakunnan ihmiskuntaa varten, ja tämän tähden Aristides toteaa, että ihmisen on järkevää pelätä Jumalaa ja olla sortamatta lähimmäistään.
Kirjoittaja jatkaa toteamalla, ettei Jumala ole syntynyt eikä luotu, vaan hänen iankaikkisesti pysyvä luontonsa on alkua ja loppua vailla, kuolematon, täydellinen ja käsittämätön. Täydellisen hän tulkitsee siten että Jumalassa ei ole mitään puutetta, eikä Hän tarvitse mitään, vaan kaikki muu tarvitsee Häntä. Aristideksen Jumala on myös vailla nimeä, sillä kaikki millä on nimi, on sukua luoduille asioille – Jumala on samoin myös vailla muotoa ja sukupuolta. Myöskään vihollisia ei Jumalalla ole, sillä ei ole ketään Häntä voimakkaampaa. Kukaan ei voi vastustaa Häntä, siten ei Jumalalla myöskään ole vihaa tai suuttumusta. Hän ei myöskään tarvitse mitään uhreja.
Aristideksen ja Matheteksen teksteille on yhteistä se ajatus, että Jumala on vailla vihaa ja suuttumusta. Toisaalta me tiedämme raamatun puhuvan Jumalan vihasta, joka on kohtaava pahantekijöitä, ja sen on täytynyt näiden apologeettienkin tietää. Ehkä oikea tapa ymmärtää tämä on, että Jumalan luonne itsessään ei ole vihainen tai kiukkuinen, sillä tavoin kuin jonkin ihmisen tai kreikkalaisen jumalan luonne saattoi sitä olla. Näille filosofisille, luomakunnan järjestystä ihaileville kreikkalaisille oli tärkeää nähdä Jumala viisaana, maltillisena ja ymmärtäväisenä, eikä heidän silmissään luoja voinut olla vihan ja suuttumuksen kaltaisten inhimillisten heikkouksien tahraama – viha ja kiukku eivät ole Jumalaa määritteleviä ominaisuuksia, vaan viisaus, oikeudenmukaisuus ja hyvyys. Kumpikin kirjoittaja mainitsee kuitenkin Jumalan oikeamielisen tuomion syntisille, sitä he eivät kiistä. Jätän lukijani päätettäväksi, onko miesten kuva Jumalasta oikea vai väärä.
LUKU 2
Seuraavaksi Aritsides puhuu hieman ihmisten suvuista, jotta näkisimme, mitkä niistä ottavat osaa totuuteen kristittyjen kanssa, ja mitkä ovat eksyneet. Apologeetan mielestä ihmiset jakautuvat neljään eri luokkaan: barbaareihin, kreikkalaisiin, juutalaisiin ja kristittyihin. Barbaarien uskonto on peräisin Kronokselta ja Rhealta ja heidän muilta jumaliltaan. Kreikkalaisten uskonto taas on Helenokselta, jonka sanotaan syntyneen Zeuksesta. Juutalaiset taas ovat peräisin patriarkka Abrahamista; tämän jälkeläiset muuttivat aikanaan Syyriasta Egyptiin, jossa heistä tuli heprealaisten kansa lainantajan kautta, ja aikanaan heitä alettiin kutsua juutalaisiksi.
Kristittyjen kohdalla Aristides sanoo näin:
”Kristityt, puolestaan, ovat peräisin Jeesuksesta Messiaasta, ja häntä kutsutaan korkeimman Jumalan pojaksi. Ja sanotaan, että Jumala tuli alas taivaasta, ja heprealaisen neitsyeen kautta otti ja pukeutui lihaan, ja Jumalan poika eli ihmisen tyttäressä. Tämä on se joka opetti evankeliumin, kuten sitä kutsutaan, joka vähän aikaa sitten heidän keskuudessaan julistettiin, ja josta sinäkin, jos luet siitä, voit havaita voiman joka sille kuuluu.”
Sitten kirjoittaja tekee selkoa apostoleista, jotka Kristus valitsi jotta hänen lihaksitulemisensa tarkoitus aikanaan täyttyisi. Hän jatkaa kertomalla että juutalaiset lävistivät Jeesuksen, ja että tämä kuoli, haudattiin ja nousi kolmen päivän päästä kuolleista, nousten taivaaseen. Apostolit sitten julistivat sanaa näyttäen Jeesuksen suuruuden, ja niin ovat kristityt saaneet alkunsa.
Aristideksen kerronta niin kreikkalaisten, barbaarien, juutalaisten kuin kristittyjenkin uskon synnystä on tietysti suuresti yksinkertaistettua, eihän hän tässä aio pitää mitään esitelmää aikansa uskontotieteestä, vaan kertoa omasta uskostaan, niinpä juutalaisia ja kristittyjä käsittelevä osio on paljon laajempi kuin kreikkalaisten ja barbaarien. Kattavampi selonteko on tulossa myös muista kansoista. Aritideksen nopea summaus inkarnaatiosta lämmittää lukijan mieltä – jälleen emme näe jälkeäkään väitetystä ”myöhemmästä kehityksestä” joka teki Jeesuksesta Jumalan – Jumala tulee lihaksi siinä opissa, jonka apologeetta keisarille esittelee. Lihan ottaminen ja siihen pukeutuminen neitsyessä jättää toki monta kysymystä vastaamatta, siksi onkin kallisarvoista, että rakas ”filosofimme” mainitsee vielä sanan inkarnaatio. Toinen luku sisältää aikamoisen kummallisen lauseen aivan loppupuolella, jota voi varmaan kritisoida vanhentuneena fysiikkana:
”Lisäksi tuuli on alamainen Jumalalle, ja tuli enkeleille; vedet myös paholaisille, ja maa ihmisten pojille”
Alkuaineita on neljä, samoin kuin ihmisten sukujakin Aristideksen mielestä on – onko tämä argumentaatiota pyhän matematiikan keinoin tms? Mene ja tiedä.
LUKU 3
Tässä luvussa käsitellään barbaareita. Aristides toteaa että barbaarit, jotka eivät tunteneet Jumalaa, eksyivät kumartamaan luonnonvoimia ja luotuja asioita luojan sijaan (Room.1?) He tekivät kuvia, asettivat ne pyhättöihin ja palvoivat niitä. Lisäksi näitä kuvia oli vahdittava, ettei niitä varastettaisi (Mathetes?) Barbaarit eivät huomanneet, että hän joka vartioi, on suurempi kuin se, jota vartioidaan; se joka luo, on suurempi kuin se mikä on luotu. Eiväthän barbaarien jumalat voi suojella edes itseään, kuinka sitten ihmisiä, jotka ovat ne tehneet, ja jotka niitä varjelevat?
Aristides kummastelee (retorisesti), kuinka edes barbaarien filosofit eivät huomanneet, että luonnonvoimien kunniaksi laaditut patsaat ovat tuhottavissa – jos näet osa jotakin elementtiä voidaan tuhota tai hajottaa, on koko elementti hajotettavissa ja tuhottavissa. Jos luonnonvoimat itse eivät ole jumalia, kuinka voisivat niiden kunniaksi laaditut kuvat olla jumalia? Suuri on siis kuvainpalvonnan erhe! Tämä luku on kristillisen apologian valossa aika standarditavaraa, ihan hyvää sellaista toki.
LUKU 4
Kirjoittaja haluaa vielä alleviivata keisarille luonnonvoimien luonnetta, jotta me voisimme olla selvillä niistä, että ne eivät ole jumalia, mutta luotuja asioita, alttiita tuholle ja muutokselle – samoin kuin ihminen. Jumala sitä vastoin on kuolematon, muuttumaton ja näkymätön – ja samaan aikaan hän näkee, tuhoaa ja muuttaa kaiken (minkä tahtoo).
Aristides jatkaa toteamalla, että ne jota uskovat maan olevan Jumala, ovat tähän asti itseään pettäneet, sillä maata kynnetään, istutetaan ja ojitetaan; se ottaa vastaan ihmisten ja eläinten saastaiset jätökset. Toisinaan se tulee hedelmättömäksi, sillä jos se poltetaan tuhkaksi, se on elämää vailla. Veden yhdistyessä maahan maa liukenee, ihmisten kaivaessa kuolleet maahan siitä tulee hauta. Aristideksen mielestä on mahdotonta ajatella, että pyhä, arvollinen ja kuolematon sallisi itseään kohdeltavan tällä tavoin – maa ei siis ole jumala, vaan Jumalan luomus.
Nämä Aristideksen argumentit panteismiä vastaan ovat paikoin kulttuurisia argumentteja. Esim. modernit maata palvovat ”hipit” eivät todennäköisesti ajattele sillä tavoin, että maan muovaaminen vähentäisi jotenkin sen jumaluutta, mutta tässä on syytä pitää mielessä yleisö – Aristides tahtoo suostutella keisaria puolelleen, ja keisari todennäköisesti yhtyisi filosofiystävämme näkemykseen siitä, että maa on liian halpaa pidettäväksi Jumalana. Tässä kreikkalainen puhuu kreikkalaiselle, joten ei siitä sen enempää.
LUKU 5
Samansuuntainen on myös niiden erehdys, jotka pitävät vesiä jumalina. Vedet luotiin ihmisten käyttöön, ja ovat hänen valtansa alle monin tavoin alistettuja. Sillä ne muuttuvat, ja ottavat vastaan epäpuhtauksia, keitettäessä ne menettävät luonteensa. Lisäksi vettä voi värjätä. jähmettää pakkasella ja liata jätöksillä. Lisäksi taitava rakennusmies voi tehdä vesiputken, ja viedä vedet minne tahtoo, puutarhoihin ja pelloille. Vaikka modernin luonnontieteen tuntija löytää paljon protestoitavaa Aristideksen argumentaatiossa, sen ydin pysyy: Luonnonvoimissa ei selvästikään vaikuta mitään aktiivista tietoisuutta, joka voisi vaikuttaa maailmaan, eikä niille siten voi suoda Jumalan asemaa. Aristides toteaa lyhyesti että tulen laita on samoin kuin vedenkin. Myöskään tuulten liikettä ei ole syytä pitää Jumalana. Filosofimme toteaa meidän tietävän että tuuli on toisen vallan alla – toisinaan tuulen liike lisääntyy, ja toisinaan se lakkaa kokonaan sitä hallitsevan tahdosta – nimittäin Jumalan. Myös tuuli, kuten maa, vesi ja tulikin, on Jumalan luoma ihmisen hyväksi; itsessään ei tuulilla ole mitään auktoriteettia. Tätä ei varmaan ole tarpeen kommentoida sen enempää.
LUKU 6
Myöskään aurinko ei apologeetan mielestä sovi jumalaksi. Sen voidaan havaita olevan pakotettu kiertämään rataansa toisen tahdosta, näyttäen aikaa, lämmittäen kasveja jne. Sen laita on samoin kuin muidenkin taivaankappaleiden – ne on luotu toisten hyväksi, palvelemaan Jumalan tahtoa. Aristides jatkaa totuttua linjaa – jos luonnonvoiman ei voida havaita toimivan omasta tahdostaan, se ei ole jumala.
LUKU 7
Sitten on aika puhua niistä, jotka pitävät jumalina ammoin eläneitä ihmisiä, tai joitakin heistä. Aristides vetoaa jälleen sellaiseen, minkä keisarikin tietää – että ihminen on syntynyt neljästä alkuaineesta, ynnä sielusta ja hengestä. (Tämän tähden hän on pieni maailmankaikkeus – mikrokosmos). Jos yhden ihmisen osasen poistaa, hän ei voi olla olemassa. Ihmisellä on alku ja loppu, hän syntyy ja kuolee. Mutta Jumalan laita ei ole niin, hän on luomaton ja kuolematon. Ihminen ei ole jumaluuden arvoinen – toisinaan hän on iloinen, toisinaan vaivattu; hänen etsiessään iloa voikin suru kohdata hänet. Ihminen on vihainen ja himokas ja kiero, ja muitakin vikoja hänellä on. Luonnonvoimat ja eläimetkin voivat hänet monin tavoin tuhota. Aristideksen peruslogiikkaa jälleen – sellainen minkä joku toinen voi muuttaa tai tuhota, ei ole jumala. Kaikesta tästä (luvut 3-7) meidän on todettava barbaarien olevan väärässä: He eivät tunne tosi Jumalaa. Seuraavaksi on kreikkalaisten vuoro kuulla kunniansa.
LUKU 8
Kreikkalaiset kun ovat hienostuneempia kuin barbaarit, ovat he menneet vielä edemmäs harhaan, sepittäessään moninaisia keksittyjä jumalia, tehden toisista miehiä ja toisista naisia. Näistä ”jumalista” osa on avionrikkojia, osa murhaajia, osa harhaisia, kateellisia, vihaisia, hillittömiä, varkaita jne. Aristides jatkaa toteamalla joidenkin näistä olleen rampoja, toisten noitia, yksien tullessa hulluksi, joidenkin kuolleen, salaman iskusta tai jostakin muusta – osa näistä jopa joutui ihmisten palvelukseen, sieppaamaksi tai halveksimaksi. Hän menee vielä pidemmälle kertoessaan kuinka osa näistä vaihtoi hahmoa vietelläkseen ihmisiä, osa saastutti itsensä makaamalla (miehet) miesten kanssa, ja jotkut jopa menivät naimisiin äitiensä, siskojensa tai tytärtensä kanssa. Aristides pitää näitä kreikkalaisten taruja absurdeina, hölmöinä ja inhottavina.
Kirjoittaja toteaa että nämä tällaiset tarinat antavat ihmisille syyn harjoittaa edellä mainitsemiaan kauheuksia, sillä jos jumalat eivät ole sellaisen yläpuolella, niin kuinka sitten ihmiset? Ja moni paha onkin kohdannut ihmiskuntaa jo yksin näiden pahan esimerkin tähden. Aristideksen kritiikki tässä luvussa mukailee tai ennakoi myös muiden uskonpuolustajien kritiikkiä. Moni muukin apologeetta toteaa kreikkalaisten jumalien olevan kunnotonta sakkia – Olympoksen jumalilta on turha odottaa oikeamielisiä lakeja tai moraalisia opetuksia. Raamattu sanoo Jumalan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen – moni ateisti meidän aikanamme toteaa ihmisen pikemminkin luoneen Jumalan omaksi kuvakseen. Näiden kreikkalaisten jumalien kohdalla moinen väite on epäilemättä täyttä totta! Itse asiassa antiikin aikana tiedettiin, tai ainakin arvailtiin, että nämä Olympoksen jumalat perustuvat ammoin eläneisiin kuninkaisiin ja sankareihin, jotka epäilemättä tekivät osan niistä moraalittomista teoista, joista tarut kertovat. Nämä olymposlaiset todella ovat näitä ihmisten kuvikseen luomia jumalia.
LUKU 9
Aritsides käy seuraavaksi läpi kreikkalaisia jumalia yksi kerrallaan, osoittaakseen että hänen esittämänsä huomiot näistä ovat tosia. Ensin hän puhuu Kronoksesta, jolle tämän palvojat vielä Aristideksen aikana uhraavat lapsiaan, polttaen joitain heistä elävältä hänen kunniakseen. Hän jatkaa kertomalla kuina Zeus syntyi Kronoksen vaimosta, kuinka Kronos tuli hulluksi, ja kuinka Zeus lopulta kahlitsi ja kuohitsi isänsä, heittäen tämän lopuksi pimeyteen. Tämä tällainen ei sovi jumalista ensimmäisen osaksi, on mahdotonta että Jumalalle voisi tehdä sellaista. ”… ja jos toisin on, on hän todellakin surkea”.
Sitten Aristides jatkaa Zeuksesta, jota pidetään jumalten valtiaana – kuinka tämä vaihtoa hahmoaan vietelläkseen kuolevaisia naisia, saaden jälkeläisiä (puolijumalat kuten Herkules ym.) Lista on melkoisen pitkä. Ystävämme toteaa että nämä tarut ovat saaneet aikaan paljon pahaa miesten parissa, jotka jäljittelevät jumalia, harjoittaen aviorikoksia ja saastuttaen itsensä äitiensä ja sisartensa kanssa, makaamalla miesten kanssa – rohkeimmat peräti surmaavat omat vanhempansa. Jos näet jumalten päällikkö itse moista harrastaa, kuina paljon enemmän hänen palvojansa ottavat hänestä esimerkkiä!
”Ja suuri on tämä typeryys, jonka kreikkalaiset ovat aiheuttaneet kertomuksillaan hänestä. Sillä on mahdotonta että jumala harjoittaisi avionrikosta tai haureutta, tai makaisi (mies) miesten kanssa, tai surmaisi omat vanhempansa – ja jos toisin on, on hän paljon pahempi tuhoavaa demonia”
Edellä mainitut kertomukset ovat tuttua tavaraa kreikkalaisen mytologian tuntijalle, mutta väittäisin että nämä tarut eivät ole nykyään yhtä tunnettuja kuin aikaisemmin, mikä on ehkä ihan hyvä juttu. Tämän tähden on ihan hyvä kirjoittaa nämäkin asiat tänne julki, ettemme unohtaisi, millaisia jumalia palvottiin lännessä ennen kristinuskoa! Ne jotka paheksuvat sitä kuinka kristinusko syrjäytti pakanauskot – oliko se tosiaan niin paha juttu? Paikoin tosin se tapa jolla niin tehtiin, kieltämättä oli.