Tunteeko kukaan muu itsensä huonoksi uskovaksi? Edes joskus?

[hrmn2]

Minä en ikinä tunne tai ajattele olevani huono uskova. Koko ajatus on ihan omituinen, vaikka ymmärrän tavallaan miksi jotkut kokevat niin. Se on siksi omituinen, koska minä en miellä uskonelämää ollenkaan omaksi yrittämiseksi, jossa voisi onnistua hyvin tai huonosti. Minulle uskonelämä on sitä, että Jeesus on pelastanut minut, ja Hänen armonsa tekee minussa lakkaamatta työtä Jumalan tahdon toteutumiseksi minussa ja minun kauttani.

Kun asiaa katsoo tässä valossa, mikä minun ymmärrykseni mukaan on mitä Raamattu aika selkeästi kokonaisuutena opettaa, niin "huonous" ei ole oikeastaan koskaan este niinsanotusti menestyksekkäälle (eli Raamatun määritelmän mukaisesti hedelmää kantavalle) uskonelämälle. Sillä Jumalan armo on se avain ja voima, joka aikaansaa meissä mitään Hänen tahtonsa mukaista. Ja armon voi saada vain se, joka ei sitä mitenkään ansaitse.

Ainoa este hedelmällisyydelle on siis itse asiassa oma voimakkuus. Omat yritykset, joita Raamattu kutsuu kuolleiksi teoiksi. Kun vielä yritämme olla "hyviä uskovia", ei olla itse asiassa vielä täysin sisällä Jumalan armossa, vaan toteutetaan uskonelämää itse suorittaen ja ansaiten. Raamatun määritelmän mukaan me ollaan silloin lain alla. Vasta kun Jumalan Henki saa kirkastaa meille Sanan kautta, että me ei itse pystytä mihinkään, ja se vie meidät kuolemaan, jonka kautta Jumalan armo voi alkaa vaikuttamaan meissä Hänen tekoja omien tekojemme sijaan (roomalaiskirjeen luku 5 ja sitä seuraavat luvut antavat aiheesta todella kattavan ja syvällisen opetuksen). Silloin me muututaan mieleltämme niin, että me ei enää ajatella olevamme "hyviä" tai "huonoja" uskovia, sillä me ymmärretään olevamme itsessämme kuolleita, mutta Hänessä eläviä. Kyse ei ole meidän onnistumisesta, vaan Kristuksen elämästä meissä ja meidän kauttamme.

Kiinnittäkäämme siis katse Kristuksen sovintouhriin ja ylösnousemukseen. Se on ainoa onnistuminen, millä on meille merkitystä. Sillä kun uskomme Häneen ja teemme Hänestä elämämme Herran, laskee Jumala tuon onnistumisen täydellisesti meidän hyväksemme. Silloin me ollaan "hyviä uskovia", yksin Jeesuksen Kristuksen ristin työn ansiosta, Jumalan käsittämättömästä armosta.

Siunausta kaikille!

[paa]

Tiedän että Jeesuksen pelastusteko oli täydellinen eikä ihmisteoilla ostettavissa, mutta haluan elää niin kuin Jumala ehkä haluaisi meidän elävän, siis hyvin ja oikein, ihan vaan siksi koska minulla on halu tehdä hyvää (kiitos Herran!) ja niin sanotusti oma osuuteni. En yritä mielestäni miellyttää Jumalaa, vaan hyvien tekojen miettiminen kumpuaa rakkaudestani Jumalaa kohtaan.

[hrmn2]

Kirjoitin tarkoituksella todella kärjistävästi edellisen viestin, että se pointti tulisi selkeästi esille, että kyse ei ole meistä ja meidän teoistamme vaan Kristuksesta ja Hänestä meissä. Me olemme Hänen tekonsa.

Vielä koen sanoa, että tuossa "huono uskova" -ajattelussa on varmasti aina jonkun verran taustalla vertailua toisiin ihmisiin. Sellaista meidän ei tarvitse eikä tule tehdä, se on todella eksyttävää. Eihän me tiedetä mitä toiset ihmiset vaikka salassa tekevät. On helppoa esittää uskonsankaria julkisivulle mutta pimeässä saatetaan tehdä vaikka mitä syntiä.

Jumala katsoo myös pyhittymisen ja uskontekojen määrän suhteen sitä, kuinka pitkälle on ollut mahdollisuus edetä. 30 vuotta sitten pelastuneelta Jumala odottaa enemmän hedelmää kuin 3-vuotiaalta. Ihmisiin vertaileminen johtaa sellaiseen väärään huonouden ja alemmuuden tunteeseen, joka itse asiassa usein estää menemästä eteenpäin. Sillä Herran työt tapahtuvat Hengen vapaudesta, ilosta, rauhasta ja levosta käsin. Kristuksen ristin ja Pyhän Hengen vaikutuksesta, ei alemmuudentunteesta tai kateudesta tai muusta mitä ihmisiin vertaileminen aiheuttaa.

Jumala tahtoo viedä aina pienin askelin eteenpäin. Hän näkee sydämen joka tahtoo tehdä Hänelle enemmän, ja takuuvarmasti Hän järjestää tilanteita ja mahdollisuuksia ottaa niitä ensimmäisiä askeleita, kun sitä Häneltä vain pyytää. Kun keskittyy vaan Kristukseen ja Hänen kanssa olemiseen, ja sitten alkaa ottamaan niitä ensiaskeleita, niin murhe ja itseensä katsominen muuttuu iloksi kun Pyhä Henki alkaa virtailemaan, ja sitä alkaakin oikein janoamaan enemmän ja aina vaan enemmän itse etsimään mahdollisuuksia palvella Häntä

[Aamu-Usva]

Mielestäni tuo on hyvä pointti, että jo ajatus huonosta uskovaisuudesta sisältää sellaisen lain noudattamisen ulottuvuuden.

[hrmn2]

Rukoiltiin äsken vaimoni kanssa. En ollut hänelle puhunut mitään tästä aiheesta, mutta rukoillessani puhuin kielillä ja hän alkoi saamaan selitystä. Kaksi lausetta, ensimmäinen oli "Minun valtakunnassani ei ole kastittomia", ja seuraavaksi: "Älkää vertailko itseänne toisiin ihmisiin, vaan katsokaa Minuun". Ihanasti Herra vahvisti minulle sitä, mitä olin tänne aikaisemmin kirjoittanut

[Aamu-Usva]

[paa]

Lisäksi olen miettinyt, että Jumalasta puhutaan ja kirjoitetaan aina kovin rakastavana
ja lempeänä, mutta Raamattua lukiessa Jumala tuntuu minusta enimmäkseen pelottavalta.
Ja, häpeäkseni myönnän, myös kovalta ja jopa kylmältä. Minulle ei ole ollut ikinä
kovin kummoinen ongelma VT:n ns. ankara Jumala, mutta en pääse irti ajatuksesta,
jonka mukaan uskovien puheissa Jumala suorastaan hukuttaa ihmisen rakkauden pumpuliin,
mutta Raamattua lukiessa tulee olo, että Jumalaa tympii ihmisen heikkous ja pienuus ja se, että ihminen
on jatkanut synnintekoaan tuhansia vuosia eikä meno aiokaan muuttua.

Eteenkin vapaissa suunnissa on välillä vaikea tunnistaa raamatun Jumalaa siitä viestistä mitä siellä kuulee. Nykymaailma on kadottanut Jumalan pyhyyden tunnon, sen joka sai Jesajan huutamaan "Minä hukun!" nähdessään elävän Jumalan. Sama pätee minuun itseenikin.

Hrmn, mitä mieltä olet tästä asiasta?

[paa]

Mielestäni tuo on hyvä pointti, että jo ajatus huonosta uskovaisuudesta sisältää sellaisen lain noudattamisen ulottuvuuden.

Minustakin. Ihan kuin ihminen oikein väkisin haluaisi tunkea taas lain alle

[hrmn2]

Lisäksi olen miettinyt, että Jumalasta puhutaan ja kirjoitetaan aina kovin rakastavana
ja lempeänä, mutta Raamattua lukiessa Jumala tuntuu minusta enimmäkseen pelottavalta.
Ja, häpeäkseni myönnän, myös kovalta ja jopa kylmältä. Minulle ei ole ollut ikinä
kovin kummoinen ongelma VT:n ns. ankara Jumala, mutta en pääse irti ajatuksesta,
jonka mukaan uskovien puheissa Jumala suorastaan hukuttaa ihmisen rakkauden pumpuliin,
mutta Raamattua lukiessa tulee olo, että Jumalaa tympii ihmisen heikkous ja pienuus ja se, että ihminen
on jatkanut synnintekoaan tuhansia vuosia eikä meno aiokaan muuttua.

Eteenkin vapaissa suunnissa on välillä vaikea tunnistaa raamatun Jumalaa siitä viestistä mitä siellä kuulee. Nykymaailma on kadottanut Jumalan pyhyyden tunnon, sen joka sai Jesajan huutamaan "Minä hukun!" nähdessään elävän Jumalan. Sama pätee minuun itseenikin.

Hrmn, mitä mieltä olet tästä asiasta?

Sitä mieltä, että sinulla ja JHK:lla on oikeampi kuva Jumalasta kuin "pumpuliin hukuttajilla". Minua on puhutellut ja pysäyttänyt, myös pelottanut paljon esim tällaiset Jeesuksen sanat joita aika harvoin kuulee uskovien lainaavan: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." (Joh 3:36). Koitapa mennä sanomaan jollekin uskovalle, että Jumalan viha pysyy hänen päällänsä jos hän ei ole kuuliainen Jeesukselle... Voi olla, että saat kuulla aika paljon syytöksiä kovasydämisyydestä ja lakihenkisyydestä...

Raamatussa - sekä VT:ssa että UT:ssa - puhutaan Jumalasta useammin pyhänä kuin rakastavana. Toki myös Hän on täydellinen rakkaus, mutta ajattelen niin että Hän on ikäänkuin kätkenyt rakkautensa pyhyyden ja peljättävyyden sisälle. Muuten ihminen alkaa lihallisessa mielessään mieltämään Jumalan rakkauden sellaiseksi irvikuvaksi, jollaiseksi ihminen on itse vääristänyt rakkauden.

Minä ymmärrän ja olen kokenut, että todellisesti Jumalan kohdatessamme on ensimmäinen reaktio pelko ja oman epäpyhyyden tiedostaminen, niinkuin JHK tuossa myös kirjoitti. Sen kautta Pyhä Henki pääsee murtamaan kovan kuoremme ja puhdistamaan sydämemme epäpyhyydestä, asettamalla Jeesuksen meidän elämämme valtaistuimelle hallitsemaan. Vain tämän kokemuksen kautta me voidaan saada todellinen kokemus Jumalan rakkaudesta. Mutta silloin meille jää myös Hänen pelkonsa sydämeen, joka ei ole neuroottista pelkoa vaan enemmänkin pelkoa siitä, että joudumme pois Hänen rakkaudestaan.

Jumalan yhteydessä me voidaan siis kokea samanaikaisesti iloa ja rauhaa, mutta myös pelkoa Jumalan pyhyyden edessä. Sellaista kokemusta ei oikein pysty selittämään, mutta
parhaiten se onnistuu osoittamalla Jeesuksen ristinkuolemaan; siinä Jumala on antanut meille yhdessä kuvassa täydellisen ilmoituksen Hänen pyhyydestään ja rakkaudestaan.

[paa]

Rukoiltiin äsken vaimoni kanssa. En ollut hänelle puhunut mitään tästä aiheesta, mutta rukoillessani puhuin kielillä ja hän alkoi saamaan selitystä. Kaksi lausetta, ensimmäinen oli "Minun valtakunnassani ei ole kastittomia", ja seuraavaksi: "Älkää vertailko itseänne toisiin ihmisiin, vaan katsokaa Minuun". Ihanasti Herra vahvisti minulle sitä, mitä olin tänne aikaisemmin kirjoittanut

Oho Siispä Jumalan on kiitos!