Minäkin olen jo hieman aiemmin pohdiskellut tätä Houm Church -tapausta. Tässä ajatuksiani. Hieman voi olla samaa mitä tässä keskustelussa on jo tuotu esille, koska kopioin tämän suureksi osaksi suoraan
:
Erityisesti hyväksi näen yhteisön perustajien tarkoituksen viestiä kaupungille Jumalan rakkaudesta. Koen, että ihmiset tarvitsevat juuri tällaista sanomaa. Yhteisön nettisivuja katsottuani olin aika samaa mieltä myös sen uskonkohdista. Lisäksi se antaumus, jolla vastuunkantajat näyttävät haluavan työskennellä ja käyttää resurssejaan, todella tehdä jotain, tekee vaikutuksen. Itselleni mieleen on myös se, että on uskallettu irtautua perinteestä siinä mielessä, että mitään tiettyä tunnustuskuntaa ei koeta tarpeelliseksi, itsekinhän olen "tunnustuskuntiin sitoutumaton".
Eräät asiat kuitenkin myös mietityttävät tässä tapauksessa ja yleensäkin samantyyppisissä yhteisöissä. Ensimmäisenä on kysyttävä: miksi oli nimen omaan perustettava uusi 'seurakunta'? Omissa silmissäni (ja uskallan väittää, että myös monen ei-kristillisen ihmisen) tämä näyttää lopultakin vain yhdeltä uudelta, hieman erilaiselta tunnustuskunnalta kaupungissa. Se on tietyllä tavalla merkki hajaannuksesta. Mielestäni parempaa kuin perustaa uusi yhteisö on keskittyä siihen, mitä kaupungissa jo valmiiksi on, nimittäin sen kristittyihin, ja rakentaa yhteyttä heidän välillään. Jos kristityt lopulta ovat seurakunta myös paikallisessa mielessä, ei uutta yhteisöä mielestäni tarvita, vaan voidaan keskittyä vanhaan.
Myös kohderyhmä mietityttää. Jos valtaosa yhteisön tilaisuuksissa kävijöistä on nuoria, puuttuuko silloin tavallaan tarpeellinen kokonaisuus, ja esimerkiksi vanhempien ihmisten tuoma kokemus? Toki kohderyhmä ei välttämättä ole mitenkään rajattu, mutta joitakin ongelmia voi aiheutua siitä, mitä se käytännössä on.
Sain yhteisöstä joissain kohdin hieman pinnallisen kuvan. Eivät kai niin sanottu showmeininki, hi-tech ja maalliset asiat korostu liikaa yhteisössä, joka on kuitenkin hengellinen? Eräänlaisena riskitekijänä näen myös jutussa esiin nostetun elämysten ja kokemusten tavoittelun – jos se nimittäin paisuu liialliseksi, mistä minulla ei toki tietoa ole. Myös opillisissa kysymyksissä tuntui olevan Ylen mukaan hieman epäselvä ote ja hienoinen vaappuminen liberaalisuuden ja konservatiivisuuden välillä. Mielestäni Sohlberg kiteytti jutussa hyvin: "Toimintatavat, uskon ilmaisumuodot ja menetelmät ovat ajan hermolla. Uuskarismaattisessa kristillisyydessä konservatiivisuus on yhdistynyt jossain määrin moderniin elämäntapaan ja puitteisiin."
Vielä kommentoin sen verran, että ns. "sunnuntaikokouskonseptia" soisin useampienkin tahojen miettivän uudelleen. "Saarnaaja–kirkonpenkki" -asetelma käy joihinkin kokousmuotoihin, mutta mielestäni siitä puuttuu se vuorovaikutus ja aktiivisuus, joka seurakunnan yhteiseen kokoontumiseen minusta kuuluisi. Keskinäinen rakentaminen ja omien lahjojen hyödyntäminen onnistuu mielestäni paljon paremmin esimerkiksi kodeissa kokoonnuttaessa ja pienemmällä porukalla. Hengellisissä piireissä puhutaan "soluista", "pienryhmistä" tai "raamattupiireistä". Miksi ei tehdä näistä seurakunnassa tärkeämpää kokoontumismuotoa?
Toivottavasti en anna tässä ylimielistä kuvaa. Edelleenkin pidän ihailtavana nuorten kristittyjen intoa ja asennetta oikean asian puolesta. Mutta haluan myös nostaa keskusteluun tiettyjä piirteitä, jotka itseäni askarruttavat, enemmänkin kysellen kuin julistaen.