Mulla on paniikkihäiriö, ollut n. 10 vuotta. Mulla on kaikenlaisia muitakin ahdistus- ja masennusjuttuja ja diagnoosejakin vaikka muille jakaa, mutta sen jälkeen kun kaksi vuotta sitten saatiin sopiva lääkitys kohdalleen, ei oo enää paniikkikohtauksia tullut. Joskus jos oikein stressaa asioita, niin alkaa tulla sellaisia fyysisiä tuntemuksia, että tietää, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin ettei homma lähde lapasesta (=jatkuvat paniikkikohtaukset).
Pahimmillaan, joskus monta vuotta sitten, kohtauksia saattoi tulla montakin päivässä. En ikinä unohda ensimmäistä yötä, jolloin kohtaus iski kunnolla päälle, valvoin koko yön, luulin kuolevani ja vähintään tulevani hulluksi. Ahdisti; oli pakko päästä ulos/kotiin/pois tilanteesta. En saanut henkeä ja tuntui että tukehtui. En kuullut enää normaaleja ääniä, vaan pelkkää kummallista suhinaa korvissa, näkö hämärtyi ja jalat petti alta. Joskus kaiken kruunasi vielä kunnon yrjöt
Aina oli kuitenkin pakko päästä pois, ihan sama missä olin ja mitä tein, ainut ajatus oli paeta. Ja sen myös aina tein. Koulussa en pystynyt käymään alkuun ollenkaan, myöhemmin vahvojen rauhoittavien kanssa. Ylioppilaskirjoitukset menivät aika sumussa.
Nykyään en hirveästi edes mieti koko paniikkihäiriötä. Jos alkaa tulla ensioireita (epätodellinen olo, en tavallaan ole minä vaikka olenkin, kaikki on kummallisen sumun peitossa, pyörryttää, ahdistaa, suuretkin huoneet saavat hengen salpautumaan koska seinät ovat liian lähellä), tiedän että ne tuntemukset pitää pysäyttää heti tai kohta olen taas jossain niin syvällä pimeässä, mustassa aukossa josta ei niin vaan ulos tullakaan. Kaksi kertaa olen elämäni aikana ollut paniikkihäiriön kanssa niin lirissä, että kuvittelin ettei se ikinä mene pois. Ensimmäinen jakso kesti useamman kuukauden (edellämainittu lukioaika), toinen viikkoja (reilu kaksi vuotta sitten ennenkö tulin uskoon).