Mustikka, kiitos kommentistasi. Yritän vastailla jotain.
eli pelkkä halu ei riitä kun ei keksi mitään syytä tai aihetta puhua toiselle ihmisellä uudessa tai vanhassakaan
seurakunnassa.
Välillä minullakin on sellainen tunne, että turhauttaa hieman esimerkiksi ihan uudessa paikassa ruveta jälleen sosiaalistumaan ja luomaan alusta ihmissuhteita. Esim. uudella paikkakunnalla, johon muutin kesän lopussa, olen tehnyt tämän jo lukuisia kertoja eri paikoissa (paikkakunta on suuri ja yhteisöjäkin riittää). Mutta rukoilen Jumalalta voimaa jaksaa suhtautua jokaiseen uuteen ihmiseen samanlaisella rakkaudella ja kiinnostuksella kuin niihin, jotka jo tunnen. Joskus pitää tai pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä avoimesti puhumaan. Mutta itselleni tällainen on epämukavuusalueelle menemistä ainakin toistaiseksi. Toivon uusien ihmisten lähestymisessä kehittyväni paremmaksi.
miten siis teet tuon kaiken käytännössä ja miten aloitat sen suhteen luomisen ja miten aloitat
tilanteen jossa teet kaikkea tuota mitä sanot?
Olen täällä ensiksikin ottanut selvää, milloin tapahtumia järjestetään ja missä. Erityisesti olen pitänyt silmällä nuortentapahtumia, koska olen iältäni nuori. Sitten olen mennyt oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Varsinkin jos olen yksin, on ensimmäinen kerta jossain uudessa paikassa yleensä vaikein. Tulee luultavasti monia kättelemisiä ja esittäytymisiä ja elämäntilanteen kertomista monille siitä kiinnostuneelle. Riippuu paikasta, mutta jo itse tilaisuuteen saattaa sisältyä jokin järjestetty aktiviteetti tai tutustumisosio, jossa sitä tutustumista yleensä jonkin verran tapahtuu. Mutta paremmin tutustuminen onnistuu mielestäni silloin, kun saa esimerkiksi istua vaikka johonkin uusien tervetulopöytään ja vain jutella. Joskus löytyy samanhenkinen tyyppi, jonka kanssa tuleekin poristua paljon kerralla. Joskus ei.
Minulle on käynyt myös niin, että olen tuttavani välityksellä saanut tutustua johonkuhun hänen ystäväänsä. Mutta on hyvä muistaa, että ihmissuhteet eivät yleensä synny hetkessä, vaan kypsyvät pikkuhiljaa. Niin sanotulle "moikkaustasolle", jossa voidaan tavatessa tervehtiä ja vaihtaa kuulumisia, pääsee helpostikin, mutta syvempiä ihmissuhteita ei kaikkien kohdalla edes synny. Silti niitäkin on minulle tullut jo kohtuupaljon täällä uudella paikkakunnalla.
Koska aloitekykyni ei ole paras mahdollinen, on hengellisen tilaisuuden sosiaalinen anti jäänyt joskus hyvin laihaksi. En yksinkertaisesti rohkene aina mennä juttelemaan kenellekään. Mutta etenkin jos yhteisössä on vaikka erillinen tervetulo- tai host-tiimi, jonka jäsenet tarkoituksella juttelevat uusille, saattaa tilaisuudesta muodostua antoisakin. Itselleni on toistaiseksi enemmän luonteenomaista tulla kohdatuksi kuin kohdata.
miten saat tilaisuuden luoda suhteita ja rakentaa ja välittää ja tukea ja rakastaa jos kaikki istuvat
kokouksessa asennossa ja juoksevat pois paikalta kun kokous loppuu?
tai juttelevat pienissä ryhmissä omien tuttujensa kanssa?
Tässä on mielestäni niin kutsuttujen sunnuntaijumalanpalvelusten raaka heikkous. Ne ovat asetelmaltaan niin passiivisia tai passivoivia, että niissä on minusta kohtuuvaikea päästä luomaan suhteita. Itselläni ei ole juurikaan intoa käydä sunnuntaikokouksissa tämän takia (mikä ei tarkoita, että en kävisi niissä, sillä haluan tässä kohtaa mieluusti uhrautuakin ajatukella, että jos kuitenkin siellä saisi joihinkin tutustua). Jos tilaisuuden jälkeen on vaikka kirkkokahvit, on sosiaalisten suhteiden luominen luultavasti helpompaa. Mutta jos kyse on vain siitä, että ihmiset tulevat kirkkoon, katselevat, kun vastuunalaiset palvelevat edessä, ja lähtevät sitten, on piireihin pääsy inhimillisesti ajatellen kyllä vaikeaa.
Sitten on nuo ennalta olemassa olevat ryhmät, jotka toki omalta osaltaan myös vaikeuttavat tutustumista. Jos jossakin yhteisössä on paljon niitä, niin ehkä ei auta muu kuin rukoille Jumalaa, että siellä pääsisi mukaan.
mistä saisin
edes sen luottamuksen lähimmäiseen että kyseiset ihmiset joille menisin esittäytymään edes kohtelevat minua ihmisenä
eikä tunkeilijana joka keskeyttää heidän mielenkiintoisen keskustelunsa?
Lienee fakta, että jotkut kohtelevat enemmän keskeyttäjänä, jotkut taas ihmisenä. Kumpiakin ihmisiä luultavasti tulee olemaan jonkin verran. Mutta siis mistä saada sellainen asenne, että ei jo lähtökohtaisesti ajattele, että ei kukaan halua minua kuunnella tai minuun tutustua? Voin sanoa, että itse ajattelen juuri näin tahtomattani. Minun on todella vaikeaa esimerkiksi katuevankelioida, koska ajattelen, että kukaan ei halua kuunnella minua ja että toinen vain vaikenee ja lähtee paikalta. On vastenmielinen tunne puhua niin, ettei kukaan vastaa. Luultavasti tämän tunteen pelko alitajuisesti välittää minulle virheellistä kuvaa, että kukaan ei halua kuunnella. Mutta uskon, että se kuva on virheellinen! Uskon, että on aidosti kiinnostuneitakin ihmisiä! Ehkä olisikin parempi, että ei jäisi ennakkokäsitystensä vangiksi, vaan menisi vain juttelemaan ja sitten jos tulee torjutuksi, niin rukoilisi voimaa kestää sen. Mutta itselleni tuollainen uskallus voi olla ainakin vielä osittain jonkinlaisen prosessin takana.
vain ja ainoastaan jos keksin jonkin pätevän ja tärkeän syyn puhua muille tai lähestyä muita voin sen tehdä.....
eli jos en osta tai etsi jotain niin en keksi syytä puhutella tuntemattomia
Minä olen hyvin samanlainen. Minua ei hirveästi innosta esimerkiksi soittaa toisille, jos minulla ei ole asiaa. Eikä liiallisesti puhua vain joutavia. Mutta eräs hyvä syy puhua ihmisille vaikka kevyistäkin aiheista voi olla juuri se, että arvostan heitä ja haluan tutustua heihin. Pidän heitä juttelun arvoisina.
siksi olisi kiva kuulla ihan kädestäpitäen opetusta siitä kuinka "pääsee sisälle seurakuntaan".
Minulla on vain kokemuksia tilanteista joissa käy seuraavasti :
"tuolla kuulutettiin että tarvitsisitte uusia ihmisiä siivousryhmään, voisiko sellaiseen liittyä vaikka ei kuulu
seurakuntaan?", toinen vastaa iloisena että totta kai. no sitten minusta tulee seurakunnan siivoja joka ei kuitenkaan
löydä yhteyttaä eikä ystäviä..... sitten lopetan siivoamisen koska väsyn ja en enää jaksa käyttää edes sitä "tekosyytä"
puhutella toisia seurakuntalaisia----- > itsetuntoni sanoo "olet seurakunta siivoja" mutta et jäsen etkä muutenkaan tervetullut.
kysyn neuvoa siis käytäntöön , kuinka on minun syytäni etten löydä yhteyttä tai ystäviä ja kuinka voisin muuttaa
käytöstäni niin että olisin tervetullut vaikka en ole siivooja??
kuinka siis voisin muuttua toisenlaiseksi henkilöksi joka olisi tervetullut ja jolle muut puhuisivat jne
En tiedä, onko välttämättä sinun syytäsi, että et löydä ystäviä. Samoin sinun ei välttämättä tarvitse muuttua jotenkin tervetulleemmaksi tai ainakaan muuttua sen mukaan, että voisit olla tervetulleempi eri paikkoihin. Tarkoitan sitä, että jos jossakin ei avoimuudestasi tai ystävällisyydestäsi oteta sinua tervetulleena vastaan, ei syy välttämättä ole sinun, eikä sinun välttämättä tarvitse muuttaa itseäsi tämän takia.
Kuitenkin, asenne on tärkeä, ja oikeaa sydämen asennetta toisiin ihmisiin voi myös rukoilla Jumalalta. Avoimuutta, rakkautta, ystävällisyyttä. Samoin kannattaa rukoilla kärsivällisyyttä, sillä suhteiden muotoutumisessa voi todella kestää aikaa. Edellisellä paikkakunnallani asuin noin puolitoista vuotta ja vasta tämän jakson lopulla aloin tuntea päässeeni todella piireihin esimerkiksi paikallisessa helluntaiyhteisössä. Toki jo aiemmin sain tutustua moniin, suurena tekijänä tässä lienevät solu ja raamattupiiri, joihin osallistuin. Niissä toden totta saa tutustua lähemmin ihmisiin, joista monen kanssa olen erittäin läheinen vielä nyt paikkakunnalta lähtöni jälkeenkin. Voin suositella vastaavia pienryhmiä lämpimästi! Kokemuksesta voin sanoa, että niissä tutustuminen tapahtuu helpommin kuin nuorten- ja opiskelijailloissa ja muissa sen muotoisissa tilaisuuksissa, joissa se taas voi tapahtua paremmin kuin sunnuntaijumalanpalveluksissa.
Kysy toki lisää, jos jokin jäi vielä askarruttamaan