Aamu-Usva kirjoitti:"... varjele minun elämäni vihollisen pelosta (Ps.64:2)."
Tämä psalmi ja sen alkusanat ovat puhutelleet kovasti minua, luettuani ne pari päivää sitten täältä. Onko mitään pahempaa kuin vihollisen pelko tai parempaa, että pelko on pois? Hyvinä, menestyksemme päivinä, voimme sanoa ettemme pelkää mitään, mutta ovatko sanamme sopusoinnussa arkielämämme ja sisimpämme kanssa?
Pysähdyin miettimään omia pelkojani. Minä pelkään tukehtumalla kuolemaa. Tämä pelko syntyi, kun ystäväni menehtyi tukehtumalla keuhkoahtaumataudin seuraukseen. Hän tukehtui. Se oli aivan kauheaa katsoa ja kuulla kuolevan anovan, että rakkaudesta lopettaisimme hänen kärsimyksensä. Hän viittoili kohti sairaalahuoneen ikkunaa pyytäen katkonaisesti armahdusta, että pudottaisimme hänet ikkunasta alas. Voinko saada tätä syntiä ja laiminlyöntiä anteeksi? "Joka sulkee korvansa vaivaisen huudolta saa kerran itse huutaa vastausta saamatta".