Olen monesti ajatellut, että olisipa ihanaa, jos vaikka ei-uskossa-olevat sisareni huomaisivat minussa jotain positiivista muutosta sen jälkeen, kun olen tullut uskoon. Kuitenkin olen aika varma että näin ei ole käynyt. Joskus jopa tuntuu, että jotenkin taannun heidän seurassaan. Lapsuudenkotona uskosta ei puhuttu ääneen eikä se vieläkään oikein suju, kun vastapuolelta irtoaa joku köykäinen lausahdus "kukin saa uskoa vaikka joulupukkiin" ja keskustelu kuihtuu kasaan. Parempiin tuloksiin olen päässyt sähköpostin avulla ja koska perheeni on hajaantunut vähän eri puolille Suomea asumaan, niin varsinkin siskoani ja äitiäni pommitan välillä evankeliumilla ja ajankohtaisilla aiheilla (tällä hetkellä menossa siskon kanssa väittely evoluutiosta).
Kukaan lapsuudenperheeni jäsenistä ei ole uskossa. Mulla on kyllä ihana uskova puoliso, mutta perheeni on aina ollut mulle erityisen tärkeä ja ahdistaa, kun he eivät vaan tajua, että Jumala on olemassa, pelastus heitäkin varten ja Jeesuksen tulo lähellä.
Tulin pari vuotta sitten uskoon ja ajattelin, että nyt musta loistaa sellainen Jumalan rakkaus ulospäin, että oksat pois. Ei ihan kuitenkaan. Hyvä kun kaikki perheestäni edes tietävät, että olen uskossa. Olen tavannut uskovia, joista oikein huokuu sellainen rauha ja tyyneys ulospäin, vaan ei musta. Haluaisin että perheeni huomaisi minussa tuollaisia myönteisiä piirteitä, jos se aukaisisi heidän silmänsä Jumalalle. Nyt heidän suhtautumisensa on hyvin haaleanvaaleaa ja välttelevää ja parasta olisi etten puhuisi uskosta yhtään mitään ettei kenellekään tule paha mieli.
Miten teillä?