2 Tess 2:13 Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.
Pelastumme Jumalan armosta, sillä pyhityselämäkin on Jumalan armoa sekä Jumalan teko uskovan ihmisen sydämessä.
Pyhitys sanakin jo on niin Suuri ja vaikea käsittää, tulee sellainen olo,
ettei ihmisestä Pyhää tule koskaan, kun mitä kauemmin uskossa on
ollut, sen syntisemmäksi itsensä huomaa. Uskon alkuvaiheessa oli
vielä pieni luulo, että olisi parempi kuin uskosta osattomat.
Perheen ja suvun keskellä se paremmuusluulo oli äkkiä karsittu.
Omalla yrittämisellä ei ole pitkälle jaksanut, sillä, että minun
pitää muuttua paremmaksi, minun pitää tulla Pyhemmäksi,
minun pitää ottaa se lihan kuolettamisen risti joka päivä,
ja vaan seurattava Jeesusta. Siinä katoaa pelastuksen
Ilo ja vaan masentuu, kun ei muutu, vaikka kaikkensa
yrittää.
On ollut maanjäristyksiä ja myrskyä ja tulta ja on ollut suurta
nääntymystä ja avuttomuutta, kaiken Suuruuden keskellä.
Jeesuksen jalkojen juureen olen jäänyt,
kasvot peitettynä osattomasta, ansiottomasta
hyvyydestä, siitä, mitä Jeesus on tehnyt puolestani.
Eikö Se Ilosanoma saa kuulua kaikille?
Raamattu sanoo että Jumala itse kurittaa jokaista lastaan
jonka Hän ottaa huomaansa. Jumala kurittaa meitä sen
tähden että meistä tulisi kuuliaisia lapsia eikä kurittomia äpäriä.
Jumalan kuritus on siis rakkaudellista ja ihmisen kestokyvyn
huomioimaa eikä sellaista kuin suuttuneiden vanhempien
väkivaltainen kuritus omia lapsiaan kohtaan.
Niin kuin myös syntejään katuva uskova Raamatussa
anoo että kurita minua Herra mutta kohtuudella että
en kokonaan häviä, niin meidänkin kurituksen ollessa
meidän itsemme kohdalla uskomme sielumme armahtajan
käsiin ja uskoa että Hänen käsissään meille käy lopulta hyvin.