Olen miettinyt miten uskovan tulisi suhtautua menneisyyden traumoihin ja mahdollisiin rikoksiin. Esim. jos on vaikka varastanut joskus 9 vuotta sitten ja sitä aikaisemmin 14- vuotiaana kokenut jotain sellaista mikä on suistanut elämän raiteiltaan. Jos ei olisi vaiennut kokemuksestaan niin moneksi vuodeksi, minua vastaan rikkonut, ja siihen saakka elämäni tärkein aikuinen ihminen olisi luultavasti joutunut oikeuteen. Mietin että onko oikein ajatella saaneensa niin täydellisesti anteeksi kaiken että voi unohtaa omat menneisyyden typeryydet ja jättää tämän minuakin vastaan rikkoneen (alkoholisoituneen) ihmisen Jumalan armon varaan tai tuomittavaksi? Toivoen että hän joko nöyrtyisi Jumalan edessä tai ottaisi mahdollisesti muuten vastuun teostaan että hänenkin elämä voisi helpottua. Melkein toivon että koko entisen elämän voisi jättää taakseen mutta toisaalta mietin onko se vastuun pakenemista? Mitä jos tuosta ihmisestä on ollut vaaraa toisillekin ihmisille ja se missä itsekin on alaikäisenä ollut mukana, on sellaista mitä häpeää. Ainakin haluaisin uskoa että tuo lapsuuteni tärkein ihminen olisi ottanut opikseen. Olen kiitollinen Jumalalle että olemme monen vuoden jälkeen taas puheväleissä ja molempien elämää hajottavasta asiasta voineet joskus kirjoittaa ja puhuakin. Se olisi kuitenkin valtava ihme jos minustakin vielä tulisi työkuntoinen. Olen joutunut koittamaan tuosta traumasta muutamille ukopuolisille puhumaan kun se välillä on noussut pintaan, mutta sitten potenut syyllisyyttä tavallaan selän takana puhumisesta. Olen epäillyt olenko voinut antaa asiaa sydämestäni anteeksi kun on pitänyt asiaa käsitellä tämän "armahtamani" ihmisen siitä tietämättä. Jotenkin vähän aristelen hänelle sitä myöntää ja muistutella vanhasta jutusta kun olen sanonut antaneeni anteeksi.
Olen kiitollinen kommenteista