https://www.adressit.com/a/104375Israelin jakamista vastaan
Kommentoidessaan Yhdysvaltain presidentin Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi pääministeri Sipilä kertoi 7.12.2017 Suomen kannattavan yhdessä toisten EU-valtioiden kanssa kahden valtion mallia eli Palestiinan valtion muodostamista jakamalla Israelin valtio kahtia. Me allekirjoittaneet Suomen kansalaiset vastustamme tätä politiikkaa ja tahdomme, että Suomi irrottautuu jakamishankkeesta, jonka tarkoituksena on Israelin tuhoaminen.
Paljon töitä on tehty näiden kysymysten parissa noin sadan vuoden ajan, ja jos erillinen palestiinalaisvaltio todella olisi ratkaisu rauhan saavuttamiseksi alueella, niin se olisi toteutunut jo kauan aikaa sitten. Vuosina 1948-1967 Gaza, Itä-Jerusalem, Golan ja Länsiranta olivat arabien hallinnassa ja Palestiinan valtio olisi siten ollut helposti perustettavissa ja rauha saavutettavissa, jos se olisi ollut noiden alueiden hallussapidosta kiinni. YK ehdotti Palestiinan valtiota 29.11.1947 antamassaan lausunnossa, jonka mukaan arabit olisivat saaneet myös suuria alueita Pohjois-Israelista, Nasaretin ja koko Jerusalemin. Arabimaat torjuivat ehdotuksen, koska niiden tarkoitus ei ole Palestiinan valtion synnyttäminen, vaan Israelin tuhoaminen kokonaan ja lopullisesti.
Vuoden 1947 jakamis- ja rauhanehdotuksen hyväksymisen sijaan arabimaat hyökkäsivät Israeliin 1948. Arabien johtajat kehottivat paikallista arabiväestöä muuttamaan pois lyhyen sodan alta, jonka jälkeen he voisivat palata, kun Israel olisi tuhottu. Kun Israel voittikin Itsenäistymissodan (1948-49), niin arabit eivät voineetkaan palata. Näin Palestiinan pakolaisongelma syntyi arabimaiden oman toiminnan seurauksena, siksi että ne eivät halua taipua mihinkään kestävään ratkaisuun.
Jos arabimailla olisi tahtoa, palestiinalaiset olisi ajat sitten asutettu eri arabimaihin. Britithän erottivat aikoinaan juutalaisille luvatusta mandaattialueesta arabeja varten Transjordanian, joten on jo olemassa palestiinalaisvaltio, Jordania.
Kaikki sotansa Israelia vastaan hävinneissä arabimaissa on ymmärretty, että ne eivät pääse päämääräänsä Israelin tuhoamiseen tavanomaisen sodan avulla. Sen sijaan on alettu lämmittää uudelleen ajatusta Palestiinan valtiosta: Israelin pilkkominen sitä varten tekisi Israelin alueesta niin pienen, että sen puolustaminen olisi käytännössä mahdotonta. Palestiinalaisvaltion muodostaman välietapin kautta arabimaat pääsisivät sitten toteuttamaan varsinaisen tavoitteensa, Israelin tuhoamisen. Useat arabien edustajat ovat tämän tavoitteensa ja toimintasuunnitelmansa tuoneet suoraan julki. Esimerkiksi PA:n Libanonin lähettiläs Abbas Zaki ilmoitti NBN-TV:ssä 9.4.2008:
”We Act According to a Phased Plan. Once We Get Jerusalem, We Will Move On to Drive Israelis Out of All Palestine.” (Toimimme vaihe vaiheelta etenevän suunnitelman mukaisesti. Kun saamme Jerusalemin, jatkamme ajamalla israelilaiset kokonaan Palestiinasta.)
Länsimaat ovat niin sinisilmäisiä, että kuvittelevat kahden valtion mallin tuovan alueelle rauhan, kun todellisuudessa on tulossa lopullinen sota Israelin hävittämiseksi ‒ mahdollisesti lyhyehkön näennäisrauhan jälkeen. Se sota ei tule jäämään vain Lähi-idän riesaksi, vaan Venäjän, USA:n ja useiden arabivaltojen sotilaallinen läsnäolo viereisessä maassa Syyriassa takaa konfliktin laajentumisen kolmanneksi maailmansodaksi, josta kärsivät kaikki maat ja kansat maailmassa. Siten Suomikin omalta osaltaan ‒ ei suinkaan ole rakentamassa rauhaa ‒ vaan edesauttamassa Lähi-idän ruutitynnyrin räjähtämistä kolmanneksi maailmansodaksi kahden valtion mallia tukiessaan.
Toisin kuin median antama kuva, tosiasioiden selvittäminen auttaa näkemään, että arabiosapuoli on valtaosin vastuussa aggressioista alueella; paitsi jatkuvia terroritekoja juutalaisia vastaan se on aloittanut kolme isoa sotaa: Arabien aloitteellisuus Itsenäisyyssodassa on selvä, samoin v. 1973 käydyssä Jom-Kippur –sodassa. Kuuden päivän sodan (1967) aloittajasta on väitelty; Israel ampui ensim-mäiset laukaukset, mutta se joutui tekemään niin puolustaakseen itseään jatkuvasti yltynyttä arabi-terrorismia vastaan, arabijoukkojen ollessa Israelin rajoilla ja arabijohtajien vannoessa sotaa Israelille. Konfliktiin johti Egyptin suorittama Tiranan salmen sulkeminen Israelin laivoilta, millä Israel ajettiin nurkkaan myös taloudellisesti niin, että sille ei jätetty muuta mahdollisuutta kuin sotia. Nykyään myönnetään, että sotaa voidaan käydä muutenkin kuin aseilla, puhutaan esimerkiksi verkossa käytävästä kybersodasta. Arabimaiden aggressio Israelia vastaan ennen Kuuden päivän sotaa oli jo sodankäyntiä.
Mitä enemmän Israelia tuetaan, sitä vähemmän arabimailla on mahdollisuuksia käydä sen kimppuun kahden valtion mallin ja sen kautta lopullisen sodan avulla. Hävittyään tähänastiset sodat ne ovat tulleet varovaisemmiksi, eivätkä siksi tule ryhtymään sota- tms. toimiin ilman selkeää muiden maiden tukea, erityisesti kun Israel on ydinasevaltio. Alueen historiaa tuntevalle taas on selvää, että Israel ei itse tule aloittamaan sotaa. Rauha pystyttäisiin siten parhaiten varmistamaan tasapainottamalla voimasuhteita Israelia tukemalla, varsinkin niin, että luovutaan vaatimasta sen jakamista ja tunnustetaan Jerusalem Israelin pääkaupungiksi. Sen vuoksi Trumpin päätös hyväksyä Jerusalem Israelin pääkaupungiksi on askel rauhan suuntaan.
Palestiinalaisvaltio ei merkitsisi aiemman historiallisen tilanteen palauttamista
Palestiinalaisilla ei koskaan ole ollut omaa valtiota alueella, toisin kuin juutalaisilla. Valloitettuaan muinaisen Juudean ja tuhottuaan Jerusalemin vuonna 70, roomalaiset nimesivät alueen uudelleen Palestiinaksi juutalaisten entisen ja historian lehdiltä silloin jo kadonneen arkkivihollisen filistealaisten mukaan, mutta kyse ei ollut Palestiinan valtiosta. Muinaisilla filistealaisilla, jotka olivat indoeurooppalaista merikansaa, ei ole mitään tekemistä nykyisten palestiinalaisten kanssa, ei rodullisesti, ei historiallisesti, eikä millään muullakaan tavalla. Arabimuslimien oman kirjan Koraanin mukaan (suurat 5 ja 10) Jumala on antanut Israelin maan juutalaisille.
PLO:n edesmennyt johtaja Jasser Arafat myönsi, että ei ole olemassa ”Palestiinan kansaa”. Palestiinalaisiksi kutsutut ovat arabeja, jotka rodultaan, uskonnoltaan ja kieleltään eivät eroa viereisten maiden arabeista. Palestiinalaisten kansallinen identiteetti syntyi vasta Israelin valtion perustamisen jälkeen poliittisista syistä, kun he lähtivät sieltä 1948, olivat pakolaisleireillä ja sen jälkeen jatkuvien poliittisten kiistojen kohteita.
Vuonna 1948 arabimaiden hyökkäyksen alla pois lähteneitä palestiinalaisia katsotaan olleen noin 700.000. Heistä noin 75 prosenttia oli uusia, vasta vuoden 1882 jälkeen tulleita. Juutalaisten taloudellinen aktiivisuus loi työpaikkoja, jotka houkuttelivat arabeja muuttamaan alueelle. Vain 25 prosentilla palestiinalaisista oli takanaan pidempi asumishistoria alueella. Muuttoliike arabimaista Palestiinaan lisääntyi huomattavasti toisen maailmansodan aikana, minkä vuoksi 700.000:ssa on paljon sellaisia, jotka olivat asuneet alueella vain pari vuotta.
Maailmansodan aikoihin suuri osa muuttaneista oli viereisistä arabimaista juutalaissiviilejä vastaan taistelemaan tulleita arabisotilaita. Mandaattiaikana ennen Israelin valtion itsenäistymistä britit sallivat jihadistien vyöryn hallitsemalleen alueelle. Jopa juuri keskitysleireiltä saapuneet juutalaiset joutuivat heti puolustamaan itseään, mikä oli vaikeaa, kun britit kuolemanrangaistuksen uhalla kielsivät juutalaisilta aseen kantamisen. Arabien johtohahmo, Hitlerin kanssa veljeillyt Jerusalemin suurmufti Hadz Amin piti jihadisteille palopuheita käskien heitä ”ajamaan juutalaiset mereen”. Jasser Arafat oli Hadz Aminin nuori serkku, joka seurasi Aminia ja omaksui mentoriltaan tämän tavoitteet.
Israelin tapauksessa liikkeellä ovat paljon kovemmat voimat kuin kukaan ymmärtää
Israelin asema ei selity pelkästään historiallisilla ja reaalipoliittisilla argumenteilla; tulee ottaa huomioon myös hengellinen ulottuvuus. Israelin sotilaalliset resurssit ovat, Itsenäisyyssodan loppupuolta lukuun ottamatta, olleet viereisten arabimaiden yhteenlaskettuihin resursseihin verrattuna huomattavasti pienemmät. Tämän eron perusteella arabimaiden olisi pitänyt voittaa Israelia vastaan käymänsä sodat. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska israelilaisten vahvan puolustustahdon ja –kyvyn lisäksi on tapahtunut paljon ihmeitä, jotka ovat myötävaikuttaneet Israelin varjeltumiseen moninkertaisesti ylivoimaiselta viholliselta.
Esimerkiksi Kuuden päivän sota lopputuloksineen on kokonaisuudessaan ihme, mutta sen kuluessa tapahtui runsaasti pienempiä ihmeitä, joita on dokumentoitu niitä kokeiden toimesta. Tilanteet ovat olleet esimerkiksi sellaisia, että yksi israelilainen sotilas on ottanut vangiksi ison joukon vihollissotilaita, joilta kysyy, miksi annoitte minun, joka olen yksin, ottaa teidät kaikki vangeiksi. Vihollissotilaat vastaavat, että tässähän on suuri joukko israelilaisia sotilaita. Ihmeet muistuttavat Vanhassa Testamentissa kerrottuja vastaavia tapauksia israelilaisten voitokkaista taisteluista monikymmenkertaista ylivoimaa vastaan.
Amerikkalaisessa Westpointin sotilasakatemiassa selitetään israelilaisten menestystä Kuuden päivän sodassa, että israelilaiset tekivät lähes kaikki asiat oikein, kun taas arabit tekivät lähes kaikki asiat väärin. Heidän sodanjohtonsa teki vakavia erehdyksiä, esimerkiksi lähetti kahden valtion kaikki lentokoneet samalle kentälle, jolloin Israelin ilmavoimat pystyivät pommituksilla tuhoamaan ne samalla kertaa. Tämä saattaa olla osa ihmettä, koska Vanhan Testamentinkin kuvaamissa sodissa Jumala usein sekoittaa Israelin vihollisen arvostelukyvyn aiheuttamalla hämmingin sen keskelle tai panemalla kuninkaan neuvonantajien päähän harhaanjohtavia ideoita.
Yliluonnollisen suojelun kääntöpuolena Israelia vastustavat yksilöt ja valtiot joutuvat kouriintuntuvin tavoin kärsimään tekojensa seurauksista. Esimerkiksi Iso-Britannia menetti maailmanherruutensa vetäydyttyään Palestiinan mandaatilta täyttämättä kunnolla Balfourin julistuksen yhteydessä juutalaisille antamiaan lupauksia, suosittuaan heidän vihollisiaan ja taisteltuaan itse juutalaisia vastaan johtamansa arabilegioonan avulla. Yhdysvaltain vastuu Israelin kohtelusta on vielä suurempi kuin muiden valtioiden, koska USA on ollut alusta pitäen sen läheisin ystävä ja liittolainen. John McTernan osoittaa kirjassaan ”God’s Final Warning to America”, että joka kerran, kun USA:ssa tehdään Israelin vastainen päätös tai toimenpide, niin 24 tunnin kuluessa siitä Yhdysvaltoihin iskee hurrikaani, maanjäristys tai muu luonnonmullistus.
Päätöksentekijäkin voi kokea huomattavan henkilökohtaisen takaiskun, kuten tapahtui Bill Clintonille Lewinsky-skandaalin myötä samana päivänä 21.1.1998, kun hän oli suhtautunut hyvin kylmäkiskoisesti Netanjahuun tämän vieraillessa Valkoisessa talossa. Clinton tapasi Syyrian presidentti el-Assadin Genevessä 16.1.1994 neuvotellakseen Golanin luovuttamisesta Syyrialle, ja seuraavana päivänä tapahtui Kaliforniassa 6,9 magnitudin mystinen maanjäristys, joka oli hurrikaani Andrew’n jälkeen toiseksi tuhoisin luonnonkatastrofi USA:ssa. Andrew tuhosi 180.000 kotia Floridassa samana päivänä 23.8.1992, kun USA isännöi Madrid II rauhankonferenssia. Madrid I-konferenssin aikoihin muodostui puolestaan Pohjois-Atlantilla kaikkia luonnon normaalisääntöjä rikkonut ”the Perfect Storm”. Taloudellinen katastrofi iski länsimaihin 30.11.1998 Dow Jonesin pudotessa 216 pistettä, aiheuttaen satojen miljoonien dollareiden menetykset, kun USA ja 42 muuta valtiota lupasivat antaa samana päivänä Washingtonissa vierailleelle Arafatille 3 miljoonaa dollaria.
George W. Bushin kotiosavaltio Texas joutui hurrikaanien temmellyskentäksi hänen pyrkiessään viemään läpi ”Roadmap to Peace”-suunnitelmaansa, joka korvaisi pieleen menneen Oslon sopimuksen. Bushin lähettäessä 8.6.2001 ulkoministeri Tenetin Jerusalemiin, puhkeaa samana päivänä Texasissa trooppinen myrsky Allison, joka aiheuttaa 7 miljoonan dollarin tuhot ja sulkee George Bushin lentokentän kahdeksi päiväksi. Allison riehuu viisi päivää, alkaen laantua samaan aikaan, kun Tenet lähtee Jerusalemista. Nowtheendbegins-sivustolla on lueteltu 11 samantyyppistä tapausta, joista inhimillisesti pahin on hirvittävää tuhoa aiheuttanut ja tuhansien amerikkalaisten evakuoinnin vaatinut hirmumyrsky Katrina, joka alkoi muodostua samana päivänä 23.8.2005, kun Israel oli päättänyt juutalaisten evakuoinnin Gazasta. George Bush oli painostanut Israelia luovuttamaan Gazan palestiinalaisille osana suunnitelmaansa.
Myös hirmumyrsky Katrinan muodostumistapa ja reitti uhmasi kaikkia normaaleja sääntöjä ja meteorologit kutsuivat sitä historian omituisimmaksi myrskyksi. Sen hirvittävä tuhovoima vastaa sitä hirvittävää tuhoa, jonka Gazan luovuttaminen palestiinalaisille aiheutti, kun Hamasin terroristit alkoivat jatkuvasti ampua sieltä raketteja israelilaisia vastaan ‒ ja amerikkalaisten kärsimykset kotiensa menettämisestä sitä surua, josta Gazan kotinsa menettäneet juutalaiset kärsivät.
Jumala on sanassaan ilmoittanut, että Jerusalemin kaupungin tulee olla yhtenäinen. Alkutekstin mukainen käännös psalmista 122:3: ”Jerusalem on rakennettu kaupungiksi, joka kuuluu tiukasti yhteen.”, ja kaikkia, jotka sen pyrkivät jakamaan, tullaan rankaisemaan. Joel 3:2:n mukaan jakamisessa mukana olevia pakanakansoja kohtaa tuho Josafatin laaksossa. Sakarjan kirjan 12:2-3 profetia lopun ajan Jerusalemista:
”Katso, minä teen Jerusalemin juovuttavaksi maljaksi kaikille kansoille ylt’ympäri, ja myös Juudan kohdalle se on tuleva Jerusalemia piiritettäessä. Ja sinä päivänä minä teen Jerusalemin väkikiveksi kaikille kansoille: kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan.”
Sakarja 14:12-13: ”Mutta Herra lyö vitsauksella kaikkia niitä kansoja, jotka sotivat Jerusalemia vastaan. Ihmisiltä mätänee ruumis heidän vielä seisoessaan, silmät mätänevät kuopissaan ja kieli mätänee heidän suuhunsa. Sinä päivänä Herra saattaa heidät täyteen sekasortoon. He käyvät käsiksi toinen toiseensa, nostaen käden toistaan vastaan.” Lihan mätäneminen elävältä voi johtua ydinsäteilystä.
Hesekiel 38-39:ssä ennustetaan niiden sotajoukkojen kohtalo, jotka pyrkivät valloittamaan Juudan ja Jerusalemin: Ne lyödään yliluonnollisesti, tuon sekasorron avulla, kun alkavat taistella toisiaan vastaan. Hyökkääjät joutuvat tappiolle myös äärisäätilojen ja luonnonmullistusten vuoksi. Heidän totaalisen tuhonsa jälkeen israelilaiset voivat käyttää valtavaa sotasaalista, mm. hyökkääjien aseita seitsemän vuotta polttoaineena, mikä viittaa ydinaseisiin (Hes. 39:9-10).
Israeliin hyökkäävät valtiot on ilmoitettu Hesekiel 38:1-2:ssa: Sotilasliiton johtajaksi kuvattu Venäjä (Roos; Mesek=Moskova ja Tuubal=Tobolsk), Iran (Persia), Turkki (Toogarma), pohjois-afrikkalaisia ja arabimaita (Etiopia, Puut), Saksa ja sen eurooppalaisia liittolaisia (Goomer). Profetia on nyt alkanut täyttyä, kun kolmen ensin mainitun valtion edustajat tapasivat toisensa Šotshissa 22.11.2017. Tämä on ensimmäinen kerta historiassa, jolloin nuo valtiot ovat ryhtyneet liittoutumaan keskenään, minkä pitäisi kaikua vakavana varoituksena muillekin kansoille profetioiden luotettavuudesta ja lopputuloksesta, jos Jumalan silmäterään yritetään kajota.
Nykypoliitikoilta kysytään samaa ryhdikkyyttä kuin edeltäjiltään sodan aikana
Obadjan kirjan 12-15:ssä kehotetaan olemaan ilkkumatta juutalaisia heidän hädänpäivänään. Juutalaisten porteista ei pidä tunkeutua sisälle, eikä viedä heidän omaisuuttaan. Jakeet loppuvat sanoihin: ”Älä luovuta Juudasta paenneita takaa-ajajien käsiin ahdingon päivänä! Lähellä on Herran päivä, lähellä kaikkia kansoja. Niin kuin olet veljellesi tehnyt, niin myös sinulle tehdään. Sinulle maksetaan tekojesi mukaan.”
Vaadittaessa Israelilta sen alueiden luovuttamista, ei jostain syystä ymmärretä, että siellä asuu tavallisia kunnon ihmisiä, jotka kärsivät joutuessaan pois kodeistaan. Israelin maa on niin pieni, että häädetyillä ei välttämättä ole paikkaa mihin mennä. Esimerkiksi Hebronista v. 1929 pois ajettuja perheitä hajosi tästä syystä. Gazastakin häädetyt ja muut israelilaiset jätettiin alueluovutusta vaatineiden toimesta ”takaa-ajajien käsiin ahdingon päivänä”, kun sen kautta mahdollistettiin jatkuvat raketti-iskut israelilaisten koteihin.
Suomen valtionjohdon kristillinen vakaumus suojeli sodan aikana sekä maamme juutalaisia että suomalaisia kärsimyksiltä, joita olisi tullut kansan osaksi, jos Raamatun ohjeet juutalaisten kohtelusta olisivat jääneet noudattamatta. Noin 200 juutalaista palveli viime sodissa, heistä useat upseereina. SS-johtaja Heinrich Himmler saapui heinäkuun 1942 lopussa Suomeen, pyytäen luovuttamaan 2300 suomenjuutalaista natsien käsiin. Mannerheim ilmoitti välittömästi Suomen hallituksen jäsenille, että hänen armeijastaan ei luovutettaisi ainoatakaan juutalaista Saksaan, ei näiden omaisia tai sukulaisiakaan. Mannerheimin kysyessä arkkipiispa Erkki Kailalta tämän mielipidettä juutalaisten luovutukseen Kaila luki Mannerheimille edellä mainitun Obadjan kirjan kohdan ja lisäsi: ”Ei saa koskea Jumalan silmäterään!” Näin Mannerheim sai arkkipiispalta rohkaisun pysyä kannassaan.
Valtionjohdolta tarvittaisiin jälleen samanlaista ryhdikkyyttä kuin Mannerheim osoitti. Vetoammekin päättäjiin, että nämä tarkkaan harkitsisivat mahdollisia muita ratkaisuja Lähi-idän jännitteiden lieventämiseksi, erityisesti sitä, että tuettaisiin tuota Lähi-idän ainoaa demokratiaa, jossa palestiinalaisten elintaso ja eliniänodote on tutkitusti paljon korkeampia kuin arabimaissa. Israelin jakaminen ja saattaminen tuhoon jakamista seuraavan sodan kautta ei auta lainkaan siellä asuvia palestiinalaisiakaan, saati että se aiheuttaisi uuden maailmanpalon.