Löysin tällaisen tarinan joka minua vähäsen puhutteli vertauskuvallisesti.
Viisi sokeaa henkilöä päätti ottaa selvää, millainen elefantti on. Käsillään tunnustellen he ryhtyivät tutkimaan suurta eläintä.
”Elefantti on niin kuin suuri notkea, lämmin ja pinnaltaan rosoinen letku,” ensimmäinen henkilö julisti tunnusteltuaan huolellisesti elefantin kärsää.
”Ei suinkaan”, vastasi toinen. ”Elefantti on kuin paksu ja teräväkärkinen keihäs,” hän jatkoi irrottaen kätensä elefantin syöksyhampaasta.
”Minun mielestäni elefantti on kuin tukeva, hyvin paksu ja rosoinen pylväs,” puuttui keskusteluun kolmas henkilö tunnusteltuaan huolellisesti elefantin jalkaa.
”Elefantti on kuin vahva ja paksu köysi,” selitti neljäs, joka oli kokeillut käsillään elefantin häntää.
”Te kaikki olette aivan väärässä,” sanoi viides henkilö. ”Elefanttihan on aivan selvästi kuin suunnaton nahkainen kaalinlehti,” hän selitti päästäen käsistään elefantin valtavan korvan.
He kaikki olivat samaan aikaan oikeassa ja väärässä. Jokainen tunsi elefantista vain yhden osan, yhden näkökulman.
Jokainen meistä on kuin nuo sokeat miehet, ja Jumala kuin tuo elefantti. Hän on niin suuri ja käsittämätön, että kukaan meistä ei pysty Häntä täydellisesti käsittämään, kuin pieneltä osin. Siksi tarvitsemme toisiamme, koska meidän kokemuksemme ja ymmärryksemme täydentävät toisiaan, niin että yhdessä saamme Jumalasta täyden kuvan.
Tätä olisi hyvä miettiä ja sisäistää, niin voisimme ehkä välttyä monilta turhilta ristiriidoilta, ja voisimme paremmin oppia toisiltamme.