*
Nolottaa tää tyhmä kysymykseni...
Johtuuko siitä että vaellamme anteeksiantamuksessa siksi sanat ei enää uppoa meihin paitsi sattuu meihin ne sanat? Tai johtuuko että me olemme täynnä Pyhää Henkeä siksi sanat ei enää uppoa meihin?
Joskus ihmettelin miksei sanat uponnut minuun... Kyllä loukkaavat sanat sattui mutta ne meni ohi ja tuntui että haava olisi umpeutunut nopeasti eikä enää vaivannut... Kyllä päivittäin tai silloint tällöin tällanen rukous kannatti ja se toimi suojakilveksenä ettei loukkaavat sanat enää uppoa...
Astukaamme anteeksiantamuksen tielle rukoillen lisää voimaa antamaan anteeksi - kokosydämisesti ja kestämään vastoinkäymisiä ja teräviä loukkaavia sanoja kans.
Jos ei ole valmis astumaan anteeksiantamuksen tielle mutta kuitenkin sydän pyrkii siihen ja rukoillaan apua niin sitä Jumala kuulee ja on valmis auttamaan ja ylittämään kunnes huomataan että olo on kevyt ja vapautunut. *on kokemusta*
Joh. 2o:23 Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt."
Matt. 6:14
Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi;
Tuo jae Matt.6:14 avasi ja antoi minulle ymmärryksen että me emme voi antaa anteeksi omin voimin ilman Isän apua ja voimaa koska se teko jättää sisimpään syvän haavan. Syvän haavan takia on vaikea antaa anteeksi omin voimin. Isä on sitä varten että saamme voimaa antamaan anteeksi, eläen tietoisena siitä - ikään kuin me tulisimme aina tarvitsemaan Isän apua ja voimaa siinä anteeksiantamuksessa.