Liitän tähän viestiketjuun tekstin, jonka kirjoitin Facebookiin omiin muistiinpanoihin 22.4.2013.
Seurakunta ja sosiaalinen näkymättömyysMinulta on kysytty vuodesta 2007 lähtien, miksi en kuulu kirjallisesti/ virallisesti mihinkään kirkkokuntaan tai yksittäiseen seurakuntaan. Vastaan siihen
"Miksi kuuluisin?". En ole saanut vastakysymykseeni tyydyttävää, tai edes välttävää, vastausta. Loppukesästä 2007 jKr. erosin evankelis-luterilaisesta kirkosta perusteellisen harkinnan jälkeen. Eräs sukulaiseni sanoi minulle tuohtuneena
"Kellä ei ole kirkko äitinä, ei ole Jumala isänä", johon vastasin
"En minä äitiä tarvitsekaan". Olen törmännyt eri kirkkokunnissa vieraillessani uskomuksiin ja toimintatapoihin, jotka ovat joskus uskonelämälle tuhoisia - tai vähintäänkin kahlitsevia!
Ennen kirkosta eroamistani törmäsin useasti seiniin, joista ei ollut ovia tai ikkunoita ulos. Niin sanottu
vastuu oli toimia seurakunnan tilaisuudessa kuukausipalkkaisen työntekijän oikeana, tai vasempana, kätenä. Tätä oli
vapaaehtoistyö ja
vastuunkantaminen. Keittiötyöt, ihmisten kättely ulko-ovella ja siivoaminen sujuivat ilman niskaan hengittämistä. Apukäsiä tarvitaan ja toki "juoksevat asiat" on hoidettava! On niitä asioita, jotka on vain hoidettava, että kokonaisuus (tilaisuudet) toimivat. Kuitenkin puhuessani ja musiikkivastuussa ollessani törmäsin toistuvasti epäluottamukseen ja ylikontrollointiin. En voinut toimia seurakunnassa niiden hengellisten lahjojen mukaan, jotka olin Jumalalta saanut. "Ylistyksen johtaminen" eräässäkin seurakunnassa oli sitä, että niin kauan sai johtaa ylistystä, kun valitsi nuorisotyötekijän mielestä oikeat kappaleet...
Seurakunnan kokoontumisessa on kaikilla aina jotain annettavaa (1. Kor 14: 26). Vallan väärinkäyttöä ja manipulointia. Liian usein myös näin (ja näen) uusien ihmisten tulevan avoimin mielin seurakuntaan. Avoimuus karisee sitä mukaan, kun huomaa sisäpiiriin, ja minkään tasosiin vaikutusmahdollisuuksiin pääsemisen, mahdollisuuden olevan nolla. (Pienet lapsetkin osaavat käyttäytyä paremmin ja aidommin toistensa kanssa.) Ihmisten eriarvoinen kohtelu on joskus jopa törkeää. Kirkoissa pääsee parhaisiin asemiin, jos osaa mielistellä oikeita ihmisiä. Jos taas haluaa vaikuttamisellaan edistää oikeudenmukaisuutta, rehellisyyttä, avoimuutta tai aitoutta, tulee sosiaalisia ongelmia.
Raamatussa puhutaan/ varoitetaan ihmisten eriarvoisesta kohtelusta (Jaak. 2).
Toinen syy eroamiselleni, ihmisten epäjohdonmukaisen ja -oikeudenmukaisen kohtelun lisäksi oli, etten voinut sitoutua ylijäykkään hierarkiaan ja "kirkkokäsikirjojen" normeihin.
Seurakuntasalissa tai rukoushuoneessa ei saa jakaa ehtoollista, jos kirkkoherra ei vihki sitä ehtoolliskäyttöön. Mikään käsikirja ei voi mennä elävän Jumalan ja Raamatun yläpuolelle. Paavi tai piispa ei voi ensinnäkään tuntea kaikkien hallintoseurakuntiensa asioita saati sitten seurakuntalaisia. Eri kaupungeissa ja ihmisten erilaisissa tilanteissa toimivat eri ratkaisut - vaikka Jumala onkin sama. Harvassa kiistatilanteessa tarvitaan "erotuomaria" oman kaupungin pastoreiden ulkopuolelta. Kokonaisuudessaan keinotekoinen hierarkiajärjestys on vastoin Raamattua. Se, että ihmiset ovat luoneet itse itselleen kuningasjärjestelmän, ei tee siitä toimivaa. Jäykän hierarkian lisäksi käsikirjat voivat kahlita messun jäykäksi pokkuroinniksi. Se, mikä "toimii" sunnuntain jumalanpalveluksessa Vantaalla, "ei toimi" välttämättä Seinäjoella. Jos Pyhä henki on auktoriteetti ja ohjaaja seurakunnan kokoontumisessa, mikään käsikirja ei voi määrittää sen toimintaa. Luterilaisen, ja monen muunkin, kirkon työntekijöiltä vaaditaan sopiva koulutus alalle, mutta yksityiselämässään he saavat toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. He ovat tilivelvollisia Jumalalle - jos sellaiseen edes uskovat. Kirkon sisällä on työntekijöiden hiearkia, jossa ei kysytä hengellisiä lahjoja eikä kutsumusta.
Olen etsinyt vastauksia kuusi vuotta, ja jutellut tilaisuuden tullen näistä asioista muille uskoville. Jossain vaiheessa huomasin, että seurakunta-asian kahvipöytäkeskusteluun nostaminen on turhaa. Leimaannun vain auktoriteettivastaiseksi, anarkistiksi, fanaattiseksi tai kiihkoilevaksi uskovaksi. Nyt kirjoitan miettiini tänne, koska moni uskova kaveri kärsii samoista ongelmista kuin minä, vaikka kuulukin kirjallisesti johonkin kirkkokuntaan. Ongelma on
sosiaalinen näkymättömyys. Voit olla sosiaalisesti näkymätön, vaikka toimitkin jossain vapaaehtoistehtävässä.
Minulle seurakunta tarkoittaa, kuten Raamatunkin mukaan, uskovien ehtoollisyhteyttä ja ystävyyttä. Seurakuntaan liitytään vain ja ainostaan ottamalla Jeesus Kristus elämänsä herraksi, vapahtajaksi ja syntien sovittajaksi. Siihen ei kuuluta, täyttämällä kaavaketta ja maksamalla kirkollisveroa. Seurakuntaan liittymiseksi ei tarvita kastetta. Ei.
Kaste on hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta (1. Piet. 3: 21). Seurakuntaan liittymiseen kuuluu sydämen "ympärileikkaus", henkilökohtainen (vapaaehtoinen) usko.
Olen yrittänyt aina hakeutua seurakuntayhteyteen, myös vuoden 2007 jälkeen. Nimenomaan yrittänyt, koska välillä se on ollut etsimistä ja hakemista.
Termiä seurakunta ja logoa risti kantava järjestö ei aina tarkoita uskovien yhteyttä. Seurakunta tarkoittaa minulle säännöllistä uskovien kokoontumisessa (jumalanpalvelukset, rukouskokoukset, rukouspiirit jne.) käymistä ja myös omien lahjojen käyttöön antamista. Se tarkoittaa myös puhelinsoittoja ja tekstiviestejä, kahvilla käymistä, muutto- ja lastenhoitoapua, kävelylenkkiseuraa, rohkaisevia sanoja ja naurua. Kaikkien kanssa ei luonnollisesti aika riitä tiiviiseen yhteydenpitoon tai jumalanpalvelusten ulkopuolella näkemiseen - tai huumorintaju ja mielenkiinnokohteet eivät sovi yksiin. Kaikkien kanssa voi silti tulla toimeen ja jutella. Tätä minulle merkitsee kotiseurakunta. Lisäksi voin vierailla missä tahansa kristittyjen uskovien tapaamisessa, jossa olen myös osa seurakuntaruumista. Vaikka en olisikaan kotipesässä, olen silti maailmanlaajuisen Kristuksen ruumiin (seurakunnan) jäsen, en irrallinen osa siitä. Jos Jumala puhuu minulle missä tahansa "rohkaise tuota ihmistä", pyrin kunnioittamaan sitä käskyä. Ensimmäisen kerran joutuessani tuollaisen tilanteen eteen, ja pelästyin; Luettuani erästä Raamatunkohtaa, Jumala puhui selkeästi, että minun tulee mennä lukemaan se erääseen seurakuntaan. Tuo ei ollut "kotipesäseurakuntani". Menin ja pyysin pastorilta lupaa lukea kyseisen tekstin Raamatusta. Hän sanoi ensiksi "Ei", mutta antoi myöhemmin luvan. Raamatunkohta oli 100%:sti samaa asiaa kuin sen sunnuntainen puhujan saarna. Istuin tuolissa tuntien pyhää kunnioitusta herättävää pelkoa Kaikkivaltiasta kohtaan. Pyrin toimimaan seurakunnan parhaaksi, yhteiseksi rakennukseksi. En sooloile, mutta jos Jumala kehottaa puhumaan jollekin ihmiselle, teen sen.
Olen huomannut joissain seurakunnissa käydessäni, että ihmiset, jotka vannovat oman seurakuntansa/ kirkkonsa nimeen ja yrittävät jäsenkirjalla saavuttaa luottamusta, pettyvät pahimmin.
Seurakunnan jäsenkirja ei ketään pelasta eikä se ole tae sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Tiedän eräässä seurakunnassa hiljattain kaksi vaikeassa taloudellisessa asemassa ja avuntarpeessa ollutta ihmistä, jotka eivät uskaltaneet ja kehdanneet pyytää apua - edes sitä rukousta. Nämä ihmiset muuttuivat sosiaalisesti näkymättömiksi. Kukaan ei huomaa heitä, jos he pystyvät käymään seurakunnassa normaalisti. Sisältä ihminen voi olla kuinka rikki tahansa, mutta hän pyrkii kantamaan kortensa kekoon seurakuntansa, "perheensä", hyväksi. Itse olen usein itkenyt ja huutanut Jumalan puoleen. Seurakunnassa minulle on löytynyt selkään taputtajia. Kun kertoo ahdistuksesta, vaihdetaan vähin äänin kahvipöytäseuraa tai keskustelun aihetta. Jos omassa elämässä, uskonelämän ulkopuolella on huolia, joita ei enää pysty pitämään sisällään ja uskaltautuu puhumaan siitä vaikkapa jollekin rukouspalvelijalle, hän toteaa
"Huomasin, että sinulla on jotain pielessä. Ajattelin, että tulet puhumaan, kun itse haluat." Miksi kuuluisin seurakuntaan, jos joudun nöyryyttämään itseäni julkisesti kerta toisensa jälkeen kerjäämällä apua viimeisessä hädässä. Vaikka puhuisi asiosta avoimesti, moni unohtaa tai jättää ne huomiotta. Kukaan ei tule hienovaraisesti vierelle, tuo esimerkiksi rahakuorta postilaatikkoon.
"En tiennyt ongelmistasi" on tarpeeksi hyvä selitys uskosta osattomalta naapurilta, joka ei edes tervehdi - se ei ole hyväksyttävä ihmisiltä, jotka väittävät kuulevansa Jumalan ääntä ja elävänsä Kristukselle. Kerättävät varat ja kolehti menevät lähes aina
jonnekin kauas. Työmuodot ja energia suunnataan aina joillekin muille.
Seurakunnan tehtävä on edetä sisältä ulospäin, läheltä kauas. Kolehti on tarkoitus jakaa uskovien kesken, jotta kaikilla olisi tarpeeksi. Toki rahoja ohjataan myös lähestystyöntekijöille ja muille seurakunnille/ humanitaariseen työhön, mutta ensisijaisesti kerättävät rahat tulee käyttää lähiseudun köyhien hyväksi.
Uskovien tulisi aloittaa työnsä lähikaduilta sekä pitää toistensa tarpeista huolta (Jer. 29: 7, 2. Kor. 8: 11-15). Seurakunnissa energiaa suunnataan paljon työhön, joka ei tuo ihmisiä ristin juurelle. Tuhansia euroja tuhlataan tv-kampanjoihin, mainoksiin ja muuhun. Sosiaalisuus ja hauskanpito ovat tärkeitä asioita, ja uskovien tulee olla toistensa elämässä mukana.
Uskon päämäärä on sielujen pelastus (1. Piet. 1: 9). Nykyajan
urbaanit unelmat ovat yhtä tyhjän kanssa, jos toiminta ei ole pitkäkestoista ja jatkuvaa.
Jos "lampaiden" hätää ei seurakunnassa huomata, siitä ei aidosti välitetä tai energia siirretään aina "jonnekin muualle", kuinka monessa paikassa oikeasti lähdetään niiden eksyneiden perään? Eräs kaverini, joka ei ole päässyt työn/opiskelun vuoksi käymään fyysisesti jumalanpalveluksissa, on lähes unohdettu. Siinä ei seurakunnan jäsenyys auta. Seurakunnan kirjallinen jäsenyys ei ole mikään tae siitä, että saa apua sitä tarvittessaan. Seurakunnan jäsenyys ei tee kenestäkään sen "muistettavampaa" ihmistä. Jos joku haluaa, elävänä kristittynä, toimia yhteiseksi parhaaksi osana seurakuntaruumista, mutta ei syystä tai toisesta siihen pysty (on
se autettava), ketä kiinnostaa?! Kukaan ei soita perään. Makasin kerran opiskelija-aikana sairaana vuoteessa ja puhelin oli erääntyneen laskun vuoksi kiinni muutaman päivän, ja kukaan uskova ei tullut minua tervehtimään. Eräs ei-uskova ystäväni tuli tervehtimään, koska ei ollut nähnyt minua koulussa. Kuitenkin samassa talossa asui tuolloin kolme "uskovaa" ihmistä.
Miksi siis kuuluisin jäsenkirjalla mihinkään kirkkokuntaan? Miksi?!?Jokaisessa kaupungissa on yksi ainoa Kristuksen seurakunta, ei luterilaisia, katolisia, ortodokseja, helluntailaisia, vapaakirkkolaisia, metodisteja, baptisteja ja muita. Etuliitteillä ei ole mitään tekemistä itse uskon kanssa. Kaikki kunnia niille miehille ja naisille, jotka ovat omalla uskollaan ja teoillaan vaikuttaneet ihmisiin. John Wesley, Lars Levi Laestadius, Martin Luther ja monet muut ovat tehneet hyvää työtä. Mitä siitä on jäljellä 2000-luvulla? Lestadiolaisten ehkäisykiellot ja televisiovastaisuus, luterilaisten kädenvääntö homokysymyksessä, helluntaikirkon valtiollisen aseman pönkittäminen yhtä vahvaksi kuin luterilaisen samalla hajoten sisäisesti pienemmiksi yksittäisiksi kirkkokunniksi. Tyhjät tynnyrit kolisevat! Ratsastetaan kuolleiden miesten teoilla, jotka ovat sidottuja sen aikaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Uskovat juovat
vanhaa viiniä, yrittävät tekohengittää ja pumpata uskoaan suurien miesten (ja naisten) teoilla. En vähättele tuon aikaisia saavutuksia ja hengellistä perintöä, en.
Jälkeenpäin glorifioidut henkilöt ovat olleet aikanaan vihattuja ja hyljeksittyjä, sosiaalisesti epäsopivia - joskus jopa näkymättömiä. Lutherin nimen kantaminen ei auta siihen, että naapurin mies pahoinpitelee vaimoaan, jos uskovalla ei ole rohkeutta soittaa poliisia tai auttaa naista turvaan. Ja jos uskovalla on rakkautta välittää ja auttaa, sen hän tekee Jeesuksen nimessä. Luther vaikutti aikanaan anekauppaan, vaihtoi kansankielen (saksa) latinan tilalle, arvosteli talonpoikien korkeaa verotusta ja käänsi Raamatun saksaksi. Hienoja ja arvostettavia tekoja saavutuksia kaikki, mutta nuo teot eivät auta uskovia vuonna 2013.
Kuulen usein
voivottelua ja
vastaväitteitä, kuinka seurakunta on muuttunut maailman muuttumisen myötä.
"Ei seurakunta ole enää kuten alkuseurakunta". Luojan kiitos, ei ole! Harva Facebookiin muistiinpanoja kirjoittava ihminen kestäisi sellaista vainoa.
Ihmisen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi ei ole muuttunut, vaikka teollisuus, lääketiede ja monta muuta alaa ovat kehittyneet. Teknologia kehittyy, ihmiset kulkevat yhä pidempiä matkoja lyhyemmässä ajassa, yhteydenpito toisessa kaupungissa asuvaan ystävään on helppo, nopeaa ja vaivatonta.
Maailma muuttuu, Jumala ei. Teknologiassa on hyvät puolensa - ja huonot. Internet sammuu ja ei toimi kuten pitäisi. Sama asia autojen, kopiokoneiden, puhelimien ja muiden kanssa. Kollegallani olevat hienot ja kalliit vetimettömät kaapin ovet eivät toimineet sähkökatkon aikana. Onni onnettomuudessa oli, että heidän jääkaappiansa ei ollut vielä uusittu. Hän söi kylmiä tomaatteja pahimpaan nälkäänsä. Se siitä kehityksestä
! Valtioiden ja kuntien rajat ovat muuttuneet. On järjetöntä ajatella, että esimerkiksi Helsingissä olisi konkreettisesti vain yksi kirkkorakennus. Ajattelen itse seurakunnan rajojen olevan ne, millä alueella jokainen vaikuttaa suurin piirtein päivittäisessä elämässään. Seurakunnan rajat olisivat ja ovat ne, mitkä olisivat ihmisen rajat liikkumiseen arkipäivän aikana. Jos poissuljetaan työssäkäynti, normaalielämän reviisi on ihmisellä kotoa käsin alle 10km. Tuo on järkevä matka kulkea pyörällä tai autolla. Siis sellainen matka, mikä kuljetaan kaupungissa lähikauppaan tai voi poiketa naapuriin suunnittelematta kalenterien kanssa vierailua viikkoa etukäteen matkojen ja aikataulujen vuoksi! Järjetöntä on, että esimerkiksi Porin keskustassa on neljän (4) neliökilometrin sisällä kahdeksan (8) seurakunnan kokoontumistilaa tai kirkkorakennusta. Olen vieraillut niistä kuudessa tai seitsemässä, ja ikinä mikään niistä ei ole ollut täynnä.
Koska en
kirjallisesti kuulu mihinkään kirkkokuntaan, minusta on tullut vaikea ihminen. Tiedän muitakin vaikeita ihmisiä. Jos kuuluisin johonkin seurakuntaan, luultavasti minut erotettaisiin (tai vähintään puhuteltaisiin) tällaisen kirjoituksen jälkeen. En halua olla enkä ole seurakunnan ulkopuolella. Erilaiset palvelutiimit tai seurakunnat tarkoittavat minulle ystävyyttä, edes kaveruutta. Ei-uskovat ihmiset käyttäytyvät usein paremmin kuin uskovaiseksi itseään nimittävät. Kun yrittää päästä mukaan johonkin yhteisöön palvelemalla, ja kuulee toistuvasti sisäpiirivitsejä, se tuntuu pahalta. Lopulta paha olo ja "harmitus" muuttuvat mökötykseksi tai vaikenemiseksi. Ei jaksa tutustua, koska sanat
"Olisi kiva mennä joku päivä kahville" ei tarkoita oikeasti yhtään mitään.
Small talk on eri asia kuin tyhjien lupausten antaminen. Kun tätä jatkuu kuukaudesta toiseen, sosiaalisesti avoimesta ihmisestä tulee sisäänpäin kääntynyt. Apua ei aina saa, vaikka sitä pyytää.
Miksi minulla olisi minkään kirkkokunnan
jäsenkirja taskussa? Annan seurakunnalle osan palkkatuloistani. Palvelen seurakuntaa lahjoillani. Pyrin käymään säännöllisesti seurakunnassa. Alistun aiheelliselle nuhtelulle, en byrokratian vaan kunnioituksen vuoksi. Yritän myös kuulla ja kuunnella Jumalaa, jos Hän pyytää antaa vaikkapa rahaa jollekin uskovalle tai sanomaan jotain - vaikka sitten messun ulkopuolella. Jäsenkirja ei tee minusta sosiaalisesti helpommin tai vaikeammin lähestyttävää ihmistä. Pyrin pitämään lupaukset ja kantamaan vastuuni. (Yli 15 vuoden seurakunta-aktiivisuuden aikana olen yhden ainoan kerran unohtanut mennä Tuomasmessuun soittamaan, ja tuolloinkin saatiin tilalleni tuuraaja. Harmitti, mutta onneksi en ole kuolematon enkä korvaamaton.) Olen kärsinyt pahiten yksinäisyydestä ja erillisyydestä seurakunnan keskellä.
Pitääkö yksinäisyydestä olla todistus? Täytyykö aliarvioimisesta ja vähättelystä olla jäsenkirja? Ainakaan todistus ei ole auttanut niitä syvästi vakaumuksellisia ystäviäni, jotka ovat apua tarvinneet.
1. Kor. 9:
23 Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi.
24 Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte.
25 Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.